Diplomi-insinööri

Opiskeluaikoina teekkareita pilkataan estoitta, mutta hehän ovat itse mitä suurimmassa määrin syypäitä asemaansa. Kuka täyspäinen voisikaan rakastaa vapusta toiseen samoja kaskuja pakkomyyviä tupsulakkeja? Kuka jaksaisi riemuita kämppiksestä, joka saa parhaat harjoittelupaikat, äveriäimmät sponsorit haalareihinsa sekä firmojen rahoituksen opinnäytteisiinsä – ja vielä työllistyy hyväpalkkaisiin hommiin? Siinä lieneekin jo kylliksi syitä pilkkaan ja kiusantekoon, sillä kateudestahan kaikessa viime kädessä on kyse.

Entisiä teekkareita eli diplomi-inssejä löytyy lähes kaikilta työpaikoilta niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Mutta se, missä vaiheessa hauskoista teekkarinuorukaisista tulee ryppyotsaisia insinöörejä, on arvoitus. Ilmeisesti kyseessä on samantapainen luonnonilmiö kuin paksun, karvaisen toukan muuttumisessa värikkääksi perhoseksi – paitsi tietenkin päinvastoin. Niinpä pilkka ei enää työelämässä jatku. Kukapa nyt olisi kade karvaiselle pikku toukalle?

Tuottavuus

Tuottavuuden käsite on aiemmin liitetty lähinnä liike-elämään ja teollisuuteen. Viime aikoina termi on vakiintunut myös muualle.

"Perusopetuksen tuottavuus laskenut" kertoi lehtiotsikko taannoin, mikä panee miettimään ko. käsitettä laajemmin. Miten opetuksen tuottavuutta on ollut tapana mitata? Tuottavatko läksyt vähemmän päänvaivaa kuin ennen, tuotetaanko kuviksessa kitsaammin valmiita piirustuksia vai saadaanko liikuntatunneilla aikaan niukemmin kuperkeikkoja?

Perusopetuksellahan tarkoitetaan yleissivistävää koulutusta 7–16-vuotiaille. Sen tavoitteena on jakaa oppilaille tarpeellista tietotaitoa ja tukea heidän kasvuaan ihmisinä. Kuulostaa järkevältä. Mutta mitä tuottavuuteen tulee, taloudellisesti perusopetus ei voi olla järin tuottoisaa, koska se on maksutonta koko ikäluokalle.

Tuottavuuden laskusta huolestunut tutkimus selvitti siis kouluttamisen kustannuksia. Yksi keskeinen havainto oli koulujen koon kasvun positiivinen yhteys parantuneeseen tuottavuuteen. Suomeksi se meinaa että mitä isompi koulu, sen halvemmaksi tulee lasten suoltaminen ulos opetusputkesta.

Yksi vastaus tuottavuusongelmaan olisi täten koulujen reipas suurentaminen. Tällä saralla on toistaiseksi nyhrätty lillukanvarsitasolla, sillä eihän muutaman koulun lakkauttamisella vielä mitään ratkaista. Jokainen markkinatalouden lakeja tunteva tajuaa, että järkevintä olisi tietenkin perustaa mahdollisimman vähän mahdollisimman suuria kouluja.

Koko maassa oppivelvollisia on sen verran, että mikäli yksikön keskikoko olisi tuommoiset 5000 oppilasta, joukko saataisiin helposti mahtumaan vähän yli sataan kouluun. Esimerkiksi Turun kokoiseen taajamaan riittäisi siis mainiosti kolme koulua. Näin hallinto- ja kiinteistökustannukset saataisin kerralla kuriin, ja turhat koulurakennukset voitaisiin laittaa tuottavampaan käyttöön. Jos luokkakoot vielä säädettäisiin sadan oppilaan tuntumaan, niin päästäisiin opettajien palkkakuluissakin edes jonkinlaiseen tehokkuuteen.

Mutta jos todellista tuottavuutta kaivataan, kannattaisi kouluista luopua tyystin ja siirtyä kaukoidässä hyväksi havaittuun lapsityövoimaan. Suomessa on jostain syystä jo kauan sitten luovuttu tästä varsin tuottavasta kouluikäisten energiankäyttömuodosta. Jos jokainen 7-16-vuotias olisi päivittäisen koulussa lusmuilun sijaan vaikkapa kuusikin tuntia malmikaivoksessa tai unikkokuvioisia tennistossuja ompelemassa, loppuisi se ainainen rutina niistä perusopetuksen kustannuksista.

Urakehitys

Kas jotensakin näin se etenee:

Nuori Werther rakastaa 4-vuotiaana palavasti yhtä Emiliaa jolla on semmoiset jännät jutut tukassa ja tietenkin omaa äitiä, muttei ole vielä ihan varma, kumman kanssa menee naimisiin ryhtyessään tulevaisuudessa merirosvoksi. Hänen suhteensa omiin vanhempiinsa on muutenkin hyvin ristiriitainen. Isän ja äidin ohella suurimpina epäkohtina hän pitää Puuha-Peten liian lyhyitä jaksoja sekä sitä, että dinosaurukset ovat lähiseuduilla niin harvinaisia.

14-vuotias Werther kokee maailman epäoikeudenmukaisuuden kipeän omakohtaisesti. Terävin yhteiskunnallinen kritiikki kohdistuu mopoilun ikärajaan sekä rusinoihin kouluruokalan lantturaasteessa. Vanhemmat eivät tajua mistään mitään, mutta viikkoraha auttaa kuromaan sukupolvien kuilun umpeen ainakin joka perjantai. Sitten kun on rock-tähti jolla on taskut täynnä omaa rahaa, Werther päättää ostaa lehtikullatun Gibsonin ja kaikki ne levyt joihin ei juuri nyt ole varaa.

24-vuotiaana Werther julistaa elävänsä tätä päivää ilman kompromisseja, eikä koskaan halua löytää itseään tekemästä sisällötöntä työtä vain palkan takia. Wertherin mielestä opintoraha on jäänyt täysin jälkeen yleisestä talouskehityksestä ja hän vaatii yhteisessä rintamassa sen korottamista, mutta ei pääse mielenosoitukseen koska on juuri silloin Rukalla mutsin firman lomamökillä skimbaamassa kavereidensa kanssa.

34-vuotiaana Werther käy työssä, jonka sisällöstä hän ei ole ihan varma, ja nauttii säännöllistä kuukausipalkkaa. Käsite "oma raha" on kuitenkin hänelle epäselvä, sillä ankarasti verotettu tulo valuu vaippoihin, vakuutuksiin, päivähoitomaksuihin ja jättimäiseen asuntolainaan. Toisinaan Werther pohtii itsekseen, pitäisikö ruveta harrastamaan base-hyppyä, parkouria tai vapaaottelua saadakseen hiukan säpinää elämäänsä. Samalle viikolle osuvat korvatulehdus, putkiremontti, ripuli, kihomadot, keinuhevosesta saatu iso haava silmäkulmassa sekä joku tunnistamaton rokko piristävät kuitenkin siinä määrin ettei uusille harrasteille ainakaan tässä vaiheessa ole aikaa. Ei-enää-kovin-nuorta Wertheriä alkaa huolestuttaa omien vanhempiensa enenevä höperyys, mikä saa hänet pohtimaan syvällisiä. Tätä on jäljellä tilastollisesti vielä 41 vuotta, hän laskeskelee, muttei kuitenkaan ehdi paneutua ajatuksen lopullisuuteen, koska Puuha-Pete täytyy mennä kelaamaan takaisin alkuun.

Uusavuton

Kuka tahansa alle 40-vuotias, joka ei osaa ilman erillisiä ohjeita valmistaa karjalanpiirakoita, käyttää moottorisahaa, vaihtaa talvirenkaita tai luetella Pohjanmaan jokia järjestyksessä.

Sen sijaan on tietenkin kohtuutonta vaatia ko. virallisen termin määrittelevältä yli 60-vuotiaalta, että tämä osaisi asentaa digiboksin, kiristää lumilaudan siteet, päivittää selaimen, valmistaa sushia tai vaihtaa vaipat.

Planner

Mainostoimistossa työskentelevä mystinen hahmo, jolle maksetaan palkkaa siitä, että hän neljän kuukauden kokopäivätoimisen analysoinnin tuloksena kertoo asiakasbrändin olevan olemukseltaan lämpimähkö, kategorialtaan empaattinen jousimies ja enneagrammina ruskeahko nelonen, ehkä. Toisin kuin voisi luulla, nimikettä ei voi missään tapauksessa kääntää muotoon "suunnittelija".

Talenttipula

Talenttipula on kipeä asia pienen kansakunnan työmarkkinoiden, kansantalouden ja ihan minkä tahansa alan näkökulmasta. Pahimmin pula ilmenee keskivertokansalaisen elämässä arkisissa yhteyksissä, kuten radiota kuunnellessa. Kun yhdellä radiotaajuudella ulisevan The Rasmus -yhtyeen umpikankeasti kansainvälistetyn ugrijollotuksen aiheuttamaa allergiareaktiota yrittää paeta naapurikanavalle, mikäpä siellä soikaan jollei samainen Rasmus.

Työpaikallaan radiota kuunteleva vajoaa burn outin kouriin ja maanis-depressiivisyyteen, autoilevan radionkuuntelijan tapauksessa seuraa ajo kallioleikkaukseen ja kotosalla taajuuksia säätävillä vääjämättömiä perheiden hajoamista, syrjäytymistä ja henkistä pahoinvointia.

Voi vain ihmetellä, kumpi tässä tapauksessa kärsii pahemmasta talenttipulasta, muusikko vai radiotoimittaja.