Varoitus korkeammalta taholta: tyhjennä inboxisi ajoissa

Hyvät lukijat. Mieleni kuohuu. En tiedä mitä ajatella tästä!

Olin nimittäin aivan kaikessa rauhassa kesken normaalin työpäivän tyhjentämässä viestejä sähköpostilaatikostani, kun yht'äkkiä havahduin järkyttyneenä huomaamaan asiakaskansioissani olevien viestien lukumäärän. Se ei voi olla sattumaa!!

En ole taikauskoinen, mutta silti tämä panee miettimään!

Eikä siinä vielä kaikki! Nimittäin!! Ette voi mitenkään aavistaa, mitä kappaletta olin kuuntelemassa juuri samalla hetkellä!!!



Huh!!!! Todella pelottavaa!!! Tämä on varmasti merkki jostain!!!!!!!

Kenties se on varoitus korkeammalta taholta! Tahi rangaistus siitä, että käytän liikaa huutomerkkejä!!!

Pakkobisnes on hyvä bisnes

On olemassa liiketoimintamalleja, jotka perustuvat siihen, ettei asiakkaalla ole mahdollisuutta valita sitä mitä hän haluaisi. Otan tämän esille, koska käsillä on taas se aika vuodesta, jolloin vanhemmat rastittavat päiväkodista kotiin jaettaviin lappuihin, haluavatko he lapsensa valokuvauksesta vaihtoehdot "kaikki kuvat" vai "kaikki plus vielä lisää kuvia". Kukaan ei kysy, mitä minä teen niillä kaikilla tarrakuvilla tai passikuvilla. Ne vaan pitää ostaa.

Taustalla on varmasti hyvä ja jalo ajatus siitä, että vanhemmat, isovanhemmat, kummit ja tädit haluavat katsella pilttien kerho-, päiväkoti- ja koulukuvia albumeissaan, lompakoissaan ja lipastojensa päällä. Kuvausfirmat eivät ole kuitenkaan tainneet huomata sitä seikkaa, minkä kaikki lapsiperheiden vanhemmat ovat: Lasten kuvien merkitys on kokenut inflaation. Nykylapsista otetaan noin 62 000 kertaa enemmän valokuvia kuin meistä 70-luvun skideistä. Suuriin ikäluokkiin verrattuna ero on vieläkin räikeämpi. Kukaan ei tarvitse lapsestaan kymmenittäin naamakuvia per lukuvuosi. On tietysti eri asia, kehitetäänkö tai tulostetaanko nykyotoksista edes murto-osaa, mutta koko ihmislapsen elinkaaren tallentaminen on kokenut melkoisen murroksen. Kouluissa tai lastentarhoissa suoritettava vuosittainen kuvaaminen on enää muisto vanhoista hyvistä ajoista, jolloin virallinen potretti saattoi olla yksi harvoista kuvallisista muistoista lapsuuden kultaisilta vuosilta.

Niinpä onkin melko turhauttavaa, että kuvausta suorittavat firmat joilla on käytännössä monopoliasema kyseisen toiminnan harjoittamiseen, pakkomyyvät kuvia vanhemmille ilman todellista valinnan vapautta. Oletetaan, että haluaisin lapsestani vain yhden yksittäispotretin sekä vaikkapa kuvan hänen luokastaan. Ei onnistu. On tilattava peruspaketti, joka sisältää 3 muotokuvaa sekä tarra-arkin, yhteishinta 33,90. Ja sama juttu joka vuosi.

En pidä tätä kovinkaan älykkäänä toimintamallina. Ajatelkaapa samaa jossain toisessa kontekstissa. Haluaisit ostaa kolme tomaattia vihannesosastolta. Ei onnistu. On ostettava kuusi tomaattia, paprika ja kaksi kesäkurpitsaa. Tarvitsitpa niitä tai et.

Sitä paitsi on pakko todeta, että koulukuvien tekninen taso on laskenut viime vuosina samaa tahtia kuin hinnat ovat nousseet. Valitettavasti.

Antaisitko asiakkaallesi kumipamppua?

Me kaikki olemme joskus olleet asiakkaita. Monilla meistä on myös omia asiakkaita, joiden kanssa asioimme erilaisia asioita. Asiakas-sanan käyttö ja koko asiakkuushömpötys on kuitenkin edennyt jo ähkyvaiheeseen. Vai mitä mieltä olet asiakkaan pamputtamisesta?

Käyn työväenopistolla maalauskurssilla. Ihan siinä meidän taivaanrannanmaalareiden naapurissa pitää majaansa järjestysmieskurssin porukka. Satuin eilen illalla käytävällä jaloitellessani kuulemaan, kuinka jämerät ja tomerat järjestyksenvalvojat keskustelivat kouluttajansa johdolla siitä, missä vaiheessa asiakasta kuuluu informoida mahdollisesta kaasusumutteen käytöstä. Pohdiskelua herätti myös se, kuuluuko asiakkaan saada ennakkovaroitus, mikäli asiakasta aikoo pamputtaa kumipatukalla.

Jokin aika sitten eräässä duunipalaverissa puolestaan keskustelimme hammaslääkärin potilaista. Tai oikeastaan minä keskustelin potilaista, muiden mielestä niinkin vanhahtavan termin käyttö oli suoranainen ihmisoikeusrikkomus. Kuka nyt haluaisi olla potilas, asiakkaitahan me kaikki olemme!

Samaa aihetta puitiin myös tuoreessa Yliopisto-lehdessä, jossa haastateltiin korkeakouluopettajia ja opetuspäättäjiä asiakkuuden tiimoilta. Voiko tutkintoa suorittavaa filosofian ylioppilasta pitää asiakkaana omassa opinahjossaan? Suurin osa oli sitä mieltä, että ei. Kyseessä on vuorovaikutteinen ja kaksisuuntainen prosessi, jossa opettajat ovat opettajia ja opiskelijat opiskelijoita, kumpikin osapuoli antaa ja ottaa, mutta asiakkaiksi heitä ei voi kutsua.

Vaikuttaa siltä, että nykyään kaikki mahdollinen asiointi pyritään verhoamaan asiakkuuden hygieeniseen viittaan. Sairaat ihmiset, joita hoidetaan sairaalassa, ovat asiakkaita. Aggressiiviset sekakäyttäjät, jotka tulevat riehumaan yleisötilaisuuksiin, ovat järjestyksenvalvojalle tietenkin asiakkaita. Luultavasti hautaustoimistossakin puhutaan kuolleista asiakkaina, sillä vainaja-sanalla on jotenkin niin epämukavan kalevalainen kalmiston kaiku. Ja sitten ovat tietenkin vanhemmat, jotka suhtautuvat jälkikasvuunsa ekaluokalta alkaen, kuin lapset olisivat koulussa asiakkaina.

Hyvät hyssykät. Tulee mieleen vanha helmi Lapinlahden Lintujen varhaistuotannosta: "Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä?"

Vaihda näkökulmaa – mikä on firmasi kengännumero?

Yrityksen tärkeimmän voimavaran eli ihmiset voi esitellä monin tavoin. Perusmeininki on, että meitä on niin ja niin monta, ja teemme porukalla niin ja niin paljon liikevaihtoa. Muunlaisiakin tapoja löytyy. Yksi hauskimpia viime aikoina näkemiäni on Dare Digital -nimisen lontoolaislafkan itsestään tekemä erittäin infograafinen esittelyanimaatio. Siinä on ujutettu keskeisimmät faktat ja tilastotiedot firman porukasta kolmeen minuuttiin.

Esittelystä selviää muun muassa se, että Daressa työskentelee 282 henkilöä, jotka edustavat 19 eri kansallisuutta ja joiden keskipituus on tarkalleen 171 cm – mikä on vain hieman vähemmän kuin vastasyntyneen kirahvin korkeus. Tilastollisena totuutena selviää myös, että Lontoon darelaisilla on suunnilleen yhtä paljon tatuointeja kuin Turun briiffiläisillä ja he juovat suurin piirtein yhtä paljon olutta kuin me. Sekä tietenkin paljon muuta mielenkiintoista ja oleellista, hauskasti esitettynä.



Sen lisäksi, että omaperäinen ja mielenkiintoisesti toteutettu yritysesittely antaa asiakkaille, kilpailijoille ja muille ulkopuolisille kuvan yrityksestä, se voi ohessa avata itse kullekin mukavan mahdollisuuden tutustua työkavereihinsa uudesta näkökulmasta.

Itse aloitin spontaanin kierrokseni siitä, millaisia kenkiä briiffiläiset käyttävät. Ihan mukavan näköisiä. Samalla huomasin muutamia muitakin seikkoja. Kuten sen, että ihmiset sojottavat jalkojaan työpöytänsä alla hyvinkin eri tavoin. Ja sen, että suurin osa työkavereistani suosii farkkuja. Monet harrastavat rummuttamista jaloillaan. Kenenkään kengät eivät haisseet pahalta. Ihmiset suhtautuvat jalkojen kuvaamiseen kesken työpäivän melko suvaitsevaisesti. Toimistomme lattia ei ole paikoitellen kovinkaan kaunis.

Miltä sinun työpaikkasi kengät näyttävät?

Uskottavalla henkilöbrändillä myy vaikka vessapaperia

Henkilöbrändin valjastaminen kaupalliseen käyttöön on mielenkiintoinen asia. Kun kotimarkkinoilla Kiira Korpi tienaa treenirahoja mainostamalla Lumenea tai Kalle Palander Audi-sopimuksellaan, puhutaan vielä melko pienistä rahoista ja rajallisesta näkyvyydestä. Myöskään tuotteen ja henkilön välinen yhteys ei herätä intohimoja, vaan on melko yllätyksetön ja valju.

Kansainväliset diilit kello- tai aurinkolasibrändien kanssa Kimi Räikkösen, Brad Pittin tai David Beckhamin tyyliin merkitsevät jo yli miltsin vuosikorvauksia ja melkoista näkyvyyttä urheilijalle tai filmitähdelle. Pelissä on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä ansaintalogiikka, sillä brändin ja sitä mainostavan henkilön tulee sopia yhteen ja parhaassa tapauksessa tukea toinen toistaan. Kuka tahansa julkimo ei voi antaa kasvojaan mille tahansa brändille. Kyse on symbioosista.

Yksi kovimmista vedoista tällä kovasti kilpaillulla rintamalla on lauluviihteen ja lujaa ajamisen grand old man Tapani Kansa, joka mainostaa vessapaperia Hesarin etusivulla.

Siinä on kuulkaa kova jätkä. Kuka tahansa omaa henkilöbrändäysuraansa Lisa Sounion oppien perusteella pohjustava amatööri ei tähän uskaltautuisi. Vaaditaan todellista uskoa oman brändin kestävyyteen! Tapsalle soppari on taatusti antoisa, onhan kyseessä tuote, jonka kysyntä ei juurikaan heilahtele talouden suhdanteiden mukaan. Herää ainoastaan kysymys, mikä on tämä sopimuksen arvo: paljonko käteistä liikkuu – vai maksetaanko palkkio mainostettavan hyödykkeen muodossa?

Auta mieheä mäessä!

Aivan turha väittää, etteikö meistä mieksistä muka pidetä länsimaisessa yhteiskunnassa huolea! Tämä lohdullinen uutisointi Ameriikasta kyllä koskettaa ainakin allekirjoittanutta mieheä.

Kiitos vain Seballe vinkistä.

Maansiirtobisneksen uudet uhkakuvat: Paljonko 5-vuotias poika salakuljettaa hiekkaa?

Jos vanhempien tehtävänä on perinteisen työnjakomallin mukaisesti tuoda perheelle ruoka pöytään, pikkupoikien päätehtäviin kuuluu henkilökohtaisen kokemukseni perusteella tuoda hiekka taloon.

Jostain kumman syystä pikkukundien ja -gimmojen kengät, taskut, hihat ja ylipäänsä vaatteet tuntuvat imevän hiekkaa ja muita irtaimia maa-aineksia mukaansa. Tämä on viime aikoina entisestään korostunut, sillä kuopuksemme on aloittanut opintiensä upouudessa ja hienossa päiväkodissa, jonka piha on taatusti kaikkien EU-direktiivien mukaisesti turvahiekoitettu. Siitä on seurauksena, että hiekkaa tuntuu olevan jokaisen päiväkodissa vietetyn päivän jälkeen paitsi omiin, myös muiden tarpeisiin.

Mutta paljonko? Mittasin päivittäisen annoksen pojan kengistä keskiverto keskiviikkopäivänä, tuoreeltaan ulkoilun jälkeen. Hiekkaahan on siis huomattavia määriä muuallakin, mutta mittausoperaatio on muista vaatekappaleista irtainta poistettaessa melko vaikea suorittaa, joten pitäydytään nyt pelkästään jalkineissa.

Hiekan määrä oli tarkalleen 0,3 dl. Kuulostaa vähältä, mutta suhteutetaanpa se vuositasolle. Viikossa hiekkaa kulkeutuu kengissä kotiin 1,5 desiä. Kun lomakaudet lasketaan pois, muksu viettää päiväkodissa kutakuinkin 40 viikkoa, mikä merkitsee tasan kuuden litran hiekkasaalista. Siis vähän yli puoli ämpärillistä!

Se ei ole vielä kovin paljon, mikäli aikoo perustaa pihalleen hiekkalaatikon tai ryhtyä maansiirtobisnekseen, mutta ajatelkaapa asiaa julkisen sektorin näkökulmasta! Pelkästään tuossa yhdessä ainoassa päiväkodissa on 126 lasta. Päiväkodin pihalta häviää siis vuodessa 756 litraa hiekkaa. Melkoinen hävikki! Päiväkoteja on kotikaupungissamme toistakymmentä ja perhepäivähoitajat päälle, joten mikä mahtaakaan olla kaupungin vuosittainen hiekanhankintabudjetti? Ja koska kyseessä ei siis ole mikä tahansa Maskun sorakuopilta ruopaistava luonnontuote, vaan nimenomaan direktiivit täyttävä turvahiekka, puhutaan taatusti melkoisista summista.



Kuvassa yleisimmin käytetty hiekankuljetusväline, kokoa 32. Kehitysideana: voisiko lapsesi käyttää hieman suurempia kenkiä, jotta materiaalia saataisiin mahtumaan enemmän!

Missä on vanhan designin paikka?

Olen ennenkin haikaillut vanhan ja tyylitajuisen designin, pakkaussuunnittelun ja brändinimeämisen perään.

Tämänkertainen kysymyksemme kuuluu, missä on mielestäsi vanhan designin paras paikka? Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan torikaffeet hyvässä seurassa!

a) museossa
b) mummolan vintillä
c) autotallin hyllyllä
d) kuvataideluokan välinevarastossa
e) jokapäiväisessä käytössä
f) jossain muualla, missä?

Oheiseen kuvaan ikuistettu kulttuurihistoriallinen löytö tuli vastaan kohdassa d, siellä tärpättipullojen ja sivellinlaatikoiden välissä. Kerrassaan upea pakkaus ja mahtava nimi tuotteella!

Mitä Turku edellä, sitä Helsinki perässä

Postilaatikkoon tupsahti mainos Helsingissä järjestettävästä Markkinointiviestinnän viikosta. Hieno homma. Mainoskirjeessä näytti kuitenkin olevan jotain kummalla tavalla tuttua, etten sanoisi déjà vu -henkistä. Sitten tajusin. Syksyn 2010 Helsingin huippuesiintyjistä peräti kaksi oli meidän turkulaisten järjestämän viime syksyn 2009 Mainostorstain esiintyjiä! Sekä Alf Rehn että Rolf Ladau esiintyivät viime marraskuussa tuossa ihan naapurikorttelissa pidetyssä mainiossa tilaisuudessa.

Hmm, onko tämä vain silkkaa sattumaa vai olemmeko me turkulaiset keksineet taas kerran jotain, mistä kannattaa ottaa mallia? Ounastelevan tunteen vahvisti todeksi juuri sähköpostiin suhahtanut MARKin Tärskyjen (huom. ei siis enää "Ideatärskyjen") kutsu. Tärskyjen esiintyjäksi on näemmä löydetty Happoradio. Kas, Happiksen pojat, hehän soittivatkin juuri meillä Briiffin bileissä viime syksynä. Hyvä, että hienolle bändille riittää keikkaa mainosyleisön keskuudessa.

Ei niin, että omaperäisyys olisi jotenkin tavoittelemisen arvoista, mutta onhan siinä kieltämättä jotain hiukan vitsikästä, että turkulaisten testaamat ja hyväksi havaitsemat jutut pääsevät vuoden viiveellä itäsuomalaisten ihmeteltäväksi. Tai sitten on vaan niin, että uudet ideat pitää aina ensin koekäyttää turkulaisyleisöllä. Se on sentään edelläkävijän ominaisuudessa perinteisesti erittäin vaativa ja kriittinen kohderyhmä.

Miksi Sokoksen pitää nimenomaan juuri nyt uudistaa logonsa?

Vaatebrändi Gap saanut viime aikoina osakseen runsaasti pöhinää, suhinaa ja firinää logouudistuksensa tiimoilta. Eikä ihmekään, sillä onhan logon muuttaminen huonompaan suuntaan aina asia, joka kirvoittaa kansan syvät rivit puhkumaan molemmin keuhkoin totuuden torveen.

Mutta antaapa amerikkalaisten pitää ongelmansa, sillä meitä suomalaisia koskettaa sen sijaan paljon enemmän se, miltä oma rakas Sokoksemme näyttää. Kuten allaolevista kuvista näkee, Sokos on aiemmin seuraillut turvallisesti Gapin vanavedessä, joten tuntuisi luontevalta, että nyt lähdettäisiin muutoksen tielle myös Osuuskauppiaiden puolella. Herääkin siis kysymys, miltä Sokoksen tuleva logo näyttää – ja osataanko meillä ottaa oppia Gapin saamasta kuluttajapalautteesta? Joko kansalaisten logoehdotuksia otetaan vastaan? Minne voin lähettää oman ehdotukseni (alla)?

Kolme positiivista asiaa maanantaille

Koska nämä maanantait ovat aina vähäsen vaikeita, täytyy yrittää hämätä itseään psyykkaamalla. Siispä aloitetaan aamu listaamalla edes kolme positiivista asiaa maanantaille. Hmmm. Mitäs niitä nyt olisi...

1. Ken Parkerin paluu

Hei, myöhempäin teiniaikain suosikki, se pikkuisen filosofisempi lännensankari, eli etäisesti Robert Redfordin näköinen Ken Parker on taas täällä. Tällä kertaa Egmontin jytkevinä kahden tarinan koosteina julkaisema tyylikäs italowestern miellyttää elokuvallisella otteellaan taatusti myös sarjakuvan lukemisesta syystä tai toisesta vieraantuneita. Tää on hei hieno sarjis.



2. Vimman lounas

Miksi mennä naapuria edemmäs lounaalle, kun nuorisokeskus Vimman kahvila tuossa ihan vieressä tarjoaa sangen kustannustehokkaan ja maittavan vaihtoehdon! Erittäin runsas mozzarella-kanasalaatti leivin ja kastikkein on varma valinta, hinta 5,20. Ja jos haluaa varmistaa masun täyttymisen, kylkiäisiksi voi tilata kulhollisen tikkuperunoita euron lisähintaan. Kuvan setti siis pöytään tarjoiltuna 6,20 euroa. Menkää nyt hyvät ihmiset lounastamaan sinne. Päiväsaikaan ei ole edes pelkoa Vimman täyttävistä hirmuisista teinilaumoista.



3. Fazer Xylidentin uusi mainos

Ja sitten hiukan työasioita, kun sentään on maanantai. Ei niin, että mainosten tekemisellä olisi mitään elämää suurempaa tai vaikkapa sarjakuviin tai syömiseen verrattavaa merkitystä kosmisessa kokonaisuudessa, mutta aina ajoittain saa päästää käsistään  sellaisia duuneja, joista voi olla vilpittömän iloinen, ehkä jopa pikkuisen ylpeä. Männä viikolla telkkariin päässyt Xylident-filmi "Ihmiset" on sellainen.
Vaikka etenkin nuoret suunnittelijat pakkaavat joskus toisin luulemaan, mainonnan tehtävänä ei tietenkään ole luoda uniikkeja ideoita tai omaperäisiä taideteoksia, vaan edistää asiakkaan liiketoimintaa, aatetta tai ideologiaa. Mikäli suunnittelutyö siinä ohessa tuottaa oivaltavaa viihdettä tai esteettisiä elämyksiä silmille tahi korville, on se tietenkin mukavaa plussaa.
Tällä kertaa kaikki loksahti kohdalleen, ja yksinkertaisesta perusideasta synnytettiin yhdessä ohjaaja Olli Röngän kanssa kelpo mainosfilmi. Toivottavasti Fazerin panostus brändinrakennukseen näkyy kauppojen hyllyillä, onhan tuotekin sentään sellainen, jota mainostaa mielellään. Ja totta kai on helppo innostua jostain, mistä diggailee itsekin henkilökohtaisella tasolla, kuten nyt vaikka kotimaassa valmistettu täysksylitolipurukumi. Nam. Ja positiivista maanantaita itse kullekin.

Sporttimainonta 2011: ihmissyöntiä ja zombeja

Verenjanoiset vampyyrit eivät ole enää mitään, kun Nike marssittaa mainontaansa kannibaalizombit! Ihmislihalla mässäilyä nähdään Zoom DK -lumilautabuutsien Zombie Feast -mainosfilmissä, jonka jylhän goottivaikutteinen tyylittely ei hiukkaakaan vähennä kuvattavan aiheen kuvottavuutta. Talven 2011 kovimmat trendit snoukkapossen keskuudessa ovat siis ilmeisesti raatelu, veren juonti ja ihmissyönti.

Kilpailijabrändien markkinointipalavereissa mahtaa olla hektinen tunnelma, kun yritetään pysyä shokeeraustavoitteissa lihakirveen tahdissa. Mitä seuraavaksi? Kun ihmissyönti on jo käytetty, voi olla vaikea panna paremmaksi. Mutta ainahan voi kokeilla saatananpalvontaa, silpomista, nekrofiliaa tai mielipidevankien kidutusta, kato silleen kivasti popularisoituna ja makeesti toteutettuna! Lopputuloksena positiivisesti erottuvaa ja pitkäjänteisesti brändiä rakentavaa mainontaa. Tai sitten myötähäpeää aiheuttavaa teiniyleisön kosiskelua ja oksennusreaktioita potentiaalisen aikuiskohderyhmän keskuudessa.

Tervetuloa alalle, sivarit

Hesari uutisoi keskiviikkona työnantajain aseistakieltäytyjiin kohdistuvista ennakkoluuloista. Vaikka se näin 2010-luvulla saattaa tuntua uskomattomalta, varusmiespalvelun ja siviilipalveluksen asema ei ole likikään tasaveroinen työnsaannin näkökulmasta. HS:n mukaan "varusmiespalvelua suosittiin enemmän kuin siviilipalvelusta. Työhönottajista 64 prosenttia oli sitä mieltä, että varusmiespalvelus on työnantajalle selvästi tai vähän parempi vaihtoehto."

Enpä olisi itse moista tullut ajatelleeksi omasta, suurehkossa kaupungissa asiantuntijaorganisaatiossa työskentelevän, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen sivarin näkökulmastani. Tilanne on varmasti tässäkin suhteessa tylysti tyystin toisenlainen Itä- tai Pohjois-Suomessa, pikkukaupungeissa, teollisuudessa, vanhempien ikäluokkien keskuudessa tai yleensäkin perinteisen miesvaltaisilla aloilla.

Suoritin itse siviilipalveluksen heti lukiosta päästyäni 1991-92, minkä jälkeen olen hakenut ja saanut useita työpaikkoja kesäduunista vakituiseen. Vielä koskaan asia ei ole muodostunut minkäänlaiseksi esteeksi tai edes hidasteeksi "uralla". Itse asiassa itsenäistä ajattelua ja omapäisiä valintoja on jopa pidetty plussana massojen mukana menemisen sijaan.

Tällä hetkellä työpaikkani miehistä 30 % on varusmiestaustaltaan sivareita. Työhistoriaani peilaten luku edustaa toimialalla keskiarvoa. Minulla on ollut myös erittäin pätevä sivaritaustainen esimies, eli se klassisesta "RUK johtamiskoulutuksena" -selityksestä. Osa aiemmista kollegoistani on saanut intistä vapautuksen syystä tai toisesta. Lisäksi useat esihenkilöni ovat olleet naisia, jotka eivät hekään ole suorittaneet minkäänlaista asepalvelusta.

Joten te kaikki nuoret, Hesarin uutisen henkisesti lannistamat urhot ja urhottaret, tervetuloa mainosalalle. Meillä siviilipalvelushenkilöitä ei karsasteta.



Kuvassa tyypillinen sivaritaustainen henkilö: Hiukan erikoinen, usein taiteellisia taipumuksia (lähinnä omasta mielestään), herättää huomiota henkistyneellä olemuksellaan.

Zoom FM! Ehta rokkikanava ilman studiodementiaa

Zoom vaan kaikki! En olekaan tainnut vielä kehua Turun ja ehkä koko Suomen parasta rokkikanavaa. Sellainen on nimittäin Zoom FM, juuri sellainen jota itsekin ihan ehdottomasti pitäisin jos olisin radiomiehiä.

Eikä "rock" tässä yhteydessä tarkoita mitään puuduttavan yksipuolista hevimetallinpalvontaa Radio Rockin testosteronijyrväilyn tapaan, vaan populaarimusiikin koko kirjoa. Vanhaa soulia, punkkia, poppia, indierokkia, sulavassa sekamelskassa ja kevyen häröilyn säestyksellä. Erään kerran oli ihan pakko jäädä rautakaupan parkkipaikalle autoon kuuntelemaan, kun kundit soittivat koko Foo Fightersin In Your Honor -ykköslevyn putkeen – ja jatkoivat sitten kakkoslevyllä! Keskellä mainosaltteinta iltapäivää, juuri silloin kun pitäisi pysytellä soittolistojen turvallisessa huomassa.

Myös Zoomin ohjelmanimistö kertoo paikallisradioasenteesta, joka on valitettavasti hukassa useimmilta nykypäivän ketjukanavilta: Rytmikoppi, Metallihelvetti tai Random Lauantai aka jokutähänkiänkee ovat sitä ihteään, eli nuorten toimittajanalkujen sekoilua hyvällä muzakilla höystettynä. Tai kuten Zoom FM itse määrittelee: tämän ja elisen päivän musiikkia monipuolisesti, ennakkoluulottomasti ja vailla häpyä!

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, mikrofonin varressa häärivät mitä ilmeisimmin Turun Diakin medianomiopiskelijat, joista toivottavasti ei ihan kaikista tule isona studiodementian kalvamia tylsänpulskeita salovaareja.



Ainoa valitettavuus liittyy Zoomin vähäiseen lähetyskapasiteettiin. City-epiteetin mukaisesti lähetykset kuuluvat nimenomaan ruutukaava-alueella ja esimerkiksi meikäläistyyppisen omakotiasujan työmatkalla rokki alkaa pätkiä viimeistään Ihalan kioskin kohdalla. Mutta kaupungissa kuuluu – kuuntele siis 93.4 Mhz! "Hyvää radiota, hyville ihmisille."

Titaanien taistelu – iPhone-sovellus vastaan kynä ja paperi

Olen harrastanut piirustelua ajattelun oheistoimintana jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, milloin kouluvihon kulmaan, milloin luentopaperiin, milloin palaverimuistiinpanoihin. Tulos on useimmiten epämääräistä suttua, mutta vielä koskaan ei ole tullut aika pitkäksi.

Pitkän piirusteluhistoriani huomioiden olin vähintäänkin innoissani, kun työkaverini Jussi tutustutti minut iPhoneen saatavilla olevaan Autodeskin SketchBook® -sovellukseen. Vihdoinkin omppuapplikaatio, josta on jotain konkreettista iloa aikuiselle ihmiselle!

Mikä sitten SketchBookissa on parempaa kuin perinteisessä muistivihossa ja kynässä? Nopean kokeilun perusteella ainakin kolme layeria, hieno työkaluvalikoima, laaja väripaletti ja mahdollisuus valokuvan käyttöön pohjakuvana. Kuvan saa myös siirrettyä iPhonesta sähköpostiin tai tietokoneelle jatkotyöstöä varten psd- tai jpg-muodossa ilman rasittavaa skannailua. Ja mikä hulppeinta, et tarvitse lainkaan kynää, sillä kosketusnäyttö mahdollistaa piirtelyn sormella! Eipä SketchBookia ole suotta aateloitu iTunesin arvonimellä "Best App of 2009".

Entäpä vanha kunnon kombinaatio muistivihko ja kynä? Uhkaavatko SketchBook tai muut sen kaltaiset softat klassikon asemaa piirustelijan vakiosettinä? Katsotaanpa. Siitä ei koskaan lopu akku. Sen voi pudottaa huoletta mereen. Se on edullinen. Toisin kuin iPhonen kaltaiset digiajan orjuuttajat, se vapauttaa käyttäjänsä jatkuvasta verkossa olosta. Ja mikä tärkeintä, kynä-vihko-yhdistelmä on käyttömukavuudeltaan aivan ylivoimainen. iPhonen ruutu on kooltaan 5 x 7,5 senttiä. Jo A6-vihkon sivu tarjoaa kaksinkertaisen pinta-alan, A5-aukeama jo suurin piirtein 30 x 20 sentin tilan. Pikku nyhräämisen sijaan voit päästää vapaaksi Suuret Ajatukset!

Kenties tärkeimpänä eroavaisuutena pidän kuitenkin vertailussa olevien sovellusten sosiaalista ulottuvuutta. Vihkoon raapusteleva palaveeraaja vaikuttaa ulkopuolisen näkökulmasta kenties hieman hajamieliseltä, mutta kuitenkin syvälliseltä ajattelijalta, joka keskittyy antaumuksella kokousta koskeviin muistiinpanoihinsa. Mitä hän myös useassa tapauksessa todella tekeekin, sillä meillä ihmisillä on mitä erilaisimpia tapoja hahmottaa ympäröivää todellisuutta. Itse assosioin koko ajan, annan epämääräisten ideantynkien suhrautua sensuuritta paperille kuvina tai sanoina riippumatta siitä, näyttääkö lopputulos järkevältä. Kysehän ei ole lopputuloksesta, vaan prosessista. Vihon ja kynän avulla ajatteluprosessia on helppo hahmotella, ja välivaiheisiin on mahdollista palata myöhemmin yksinkertaista käyttöliittymää selailemalla. iPhonea palaverissa lääppivä puolestaan antaa vääjäämättä vaikutelman etäisestä, itse asiaan keskittymisen sijaan sähköposteihin, Facebook-päivityksiin tai muihin omiin asioihinsa uppoutuneesta ylimielisestä tyypistä, jolle tekisi mieli huomauttaa kännykkäetiketistä kohteeliasti mutta tiukasti.



Mutta annetaan SketchBookille mahdollisuus! Aivan varmasti sillekin on paikkansa iPhonen järkikäytön tiellä. Palaverissa piirusteluun se ei sovellu, mutta ehkä vielä jotakin kivaa tulee vastaan. Ohessa Sketch Bookilla ikuistettu kuva työtoveristani Johanneksesta syömässä sämpylää kuin vain tunnettu filmitähti voi sämpylää kansainvälisellä lentokentällä syödä.

Rullaluisteleva pappi ja muita syitä vaihtaa maisemaa

Ei tarvitse matkustaa pois kotinurkista maleksimasta kuin pariksi päiväksi, kun silmät avautuvat näkemään asioita uudella tavalla. Sitä vartenhan matkustelu on keksitty: tekemään omasta pikku elämästä omassa pikku maailmassa taas hetkeksi hiukan kiinnostavampaa ja juonikkaampaa.

Minulla oli ilo käydä yhdessä koko meidän firman porukan voimin Roomassa hiukan virkistymässä ja kalibroimassa näkökulmia arkeen. Sovimme ennen retkeä muutamia pohdiskelun aiheita kaikille matkalaisille. Yksi niistä oli ottaa selvää, mikä Roomassa on erilaista kuin meillä kotona Turussa. Paljonhan näillä kahdella maailman hienoimpiin kuuluvalla kaupungilla on toki yhteistä, mutta löytyy erojakin.

Heti ensimmäiseksi kävi selväksi se, miten historia on ikuisessa kaupungissa koko ajan läsnä. Kukaan ei ole käynyt välillä pistämässä maan tasalle vanhoja taloja vain edistyksen nimissä tai sen tähden, että saataisiin tilaa uudelle kauppakeskukselle tai parille parkkihallille. Historia ei ole vain joku kiva juttu jossain museossa tai yksi suojeltu kortteli kaupungin laidalla. Roomassa se tunkee vastaan ihan joka paikassa viemärinkansia myöten, eikä roomalaisilla näytä olevan mitään vaikeuksia elää sen kanssa.



Matkaillessaan ihmiset tarkastelevat asioita kukin oman luonteensa mukaisesti. Itse hämmästelen aina ja kaikkialla pieniä, arkisia ja useimpien mielestä merkityksettömältäkin tuntuvia asioita. Miten latvialaiset ripustavat pyykkinsä? Millaiset vessanpytyn vetonupit Englannissa on? Kirjaan ylös huomioita ja otan kuvia asioista, jotka huomaan ja jotka haluan muistaa. Ne, joilla on isot kamerat, ottavat kuvia isoista asioista, monumenteista ja obeliskeista. Pienellä kännykkäkameralla saa nopeasti talteen pieniä juttuja, jotka jäisivät muuten unholaan tai karkaisivat kuvasta ennen kuin puolen metrin putkella varustettu järjestelmäkamera on ehditty saada esiin. Ja kännykällä tämä tekstikin on näpytelty, tuoreeltaan ennen kuin ajatus katkeaa tai yrittää vääntyä liian valmiiseen muotoon.



Mikä Roomassa on toisin? Se, miten nuori pappi sukkuloi rennosti rullaluistimilla autojen keskellä Pietarinkirkon edustalla, kasukka hulmuten ja rukousnauha heiluen. Se, miten pari miljoonaa ihmistä mahtuu sulassa sovussa ei-niin-kovin suurelle pläntille ja sekaan sopii mukavasti vielä jokunen turistikin. Se, miten luovasti tämän väkimäärän seurausta olevat smartit, pikkufiiut ja muut miniautot pysäköidään, liikoja peltivasikoiden pintakiillosta stressaamatta. Se, kuinka roomalaiset pystyvät säilyttämään elegantin tyylinsä tilanteessa kuin tilanteessa, hienosti leikatuissa puvuissaan ja linjakkaissa kengissään, savuke suupielessä vespoillaan kurvaillen. Se, miten paljon ruokailuun käytetään aikaa ja miten se on paljon muutakin kuin ruokailemista. Se, miten katolisten pääkaupungissa myydään kondomeja kellon ympäri automaatista apteekin ulkopuolella. Se, miten roomalaiset taksikuskit suhaavat, miten etruskien jälkeläiset valmistavat jogurttijäätelöä tai se, miten Pietarinkirkon äänentoistolaitteet on päällystetty viimeisen päälle tyyliin sopivalla marmorijäljitelmämuovilla. Sekä monet muut pienet ja isommat asiat.