Selvin päin pikkujouluissa

Meidän firma vietti pikkujoulua viime perjantaina. Tarjolla oli oikein mukavaa ohjelmaa vuoden pimeimmän ajan ratoksi. Matka alkoi toimistolta, josta tilausbussi vei juhlijat meren rannassa sijaitsevalle upealle huvilalle. Bussissa oli tietysti tarjolla runsain mitoin janojuomaa, ettei kenenkään kitalaki päässyt kuivumaan. Huvilalla syötiin, juotiin ja päästiin istumaan joulupukin polvelle. Rohkeimmat kävivät saunassa ja uhkarohkeimmat kieriskelivät perisuomalaiseen tapaan hangessa. Huurteisia juomia nautiskeltiin.

Paikalla oli myös ihan oikea baarimestari, joka opetti aidon mojiton valmistusta. Jokainen sai tietysti juoda omat sekoituksensa, joten drinkin mittasuhteet vaihtelivat tekijän mukaisesti. Paluumatkalla otettiin lisää huikkaa ja jutut yltyivät kerrassaan hulvattomiksi. Paljon vanhoja juttuja kerrottiin kertauksen nimissä, muutama uusikin taidettiin keksiä. Puolen yön jälkeen riemukas porukka kipattiin tilausbussilla keskustan suositun ravintolan eteen, jossa riehakas meininki jatkui. Minä sanoin kiitokset, kävelin pakkasyössä parin korttelin matkan toimistolle ja ajoin autolla kotiin nukkumaan. Olin nimittäin pikkujouluissa selvin päin.

Mitä ihmettä, huudahtaa moni lukijoista hämmentyneenä. Mikä saa kenetkään ryhtymään moiseen masokistiseen ihmiskokeeseen? Eikö pikkujoulu ole juuri se vuoden huipentuma, jossa jokainen pääsee nollaamaan päänsä ja irrottelemaan arjen jäykistämän mielensä taas notkeaksi? Eikö ilmainen viina kelpaa? Onko mokomaan selvyyteen selkeä syy? Olenko raskaana? Olenko hurahtanut johonkin uuteen uskoon? Olenko lääkekuurilla? Alanko nyt paheksua muiden alkoholinkäyttöä?

Ei, ei, ei. Asiassa ei itse asiassa ole mitään kovinkaan dramaattista. Olen edelleen se sama tuttu olutsieppo ja viinin ystävä. Olen edelleen sitä mieltä, että alkoholi on hieno keksintö, joka maistuu hyvälle, saa mielen iloiseksi ja täydentää hyvän aterian. Vieraassa porukassa muutama rohkaisuryyppy myös lievittää jännitystä. Itse en sitä oman porukan kesken tarvitse, eikä minua nyt vain tällä kertaa huvittanut juoda alkoholia enempää kuin se lasillinen punaviiniä ruuan kanssa. Uskoin, että minulla olisi oman työpaikan porukassa hauskaa muutenkin. Niin olikin. Ja voin taata, ettei suurin osa jengistä edes huomanut, että olin selvin päin.

Näin meidän kesken voin paljastaa, että olen vuosien varrella ollut aiemminkin pitkiä aikoja kokonaan raittiina. Ero kohtuukäyttöön ei ole mullistava. Mitä nyt aamuisin on helpompi herätä ilman krapulaa ja illan tapahtumat muistaa selkeämmin. Hauskinta on kuitenkin ihmisten tarkkailu juhlinnan aikana. Selvin päin oleminen tarjoaa näet hienon mahdollisuuden tarkastella ihmisiä ja heidän roolejaan alkoholintäyteisessä sosiaalisessa tilanteessa.

Usein ajatellaan, että alkoholi vapauttaa ihmiset toimimaan rohkeammin tai rikkomaan rajojaan. Mutta ei se niin ole. Alkoholia nautittuaan ihmiset noudattavat juuri niitä rooleja, joiden puitteissa he ovat alkoholia nautittuaan tottuneet toimimaan. Vitsiveikko, tilittäjä, kinaaja, halailija, pussailija, sammuja – eihän niissä ole mitään rajoja rikkovaa tai uutta? Useimmiten tutussa porukassa voi tarkistaa kellonsa illan tapahtumien mukaisesti. Milloin alkaa kädenvääntö, koska kinastellaan jatkopaikasta. Hauskaa, mutta harvoin mitään kovin uutta tai omaperäistä. Vähän kuin katsoisi uusintoja omasta elämästään.

Siksi voinkin suositella tätä vaihtoehtona kaikille, jotka haluavat tutustua itseensä, etsiä rajojaan ja saada uusia näkökulmia elämäänsä. Aina ei tarvita radikaaleja mullistuksia, lähtemistä Tiibetiin mietiskelemään, ryhtymistä vegaaniksi tai elämäntapojen täydellistä downshiftaamista – aluksi voi vaikka kokeilla firman bileitä selvinpäin. Haastavaa, mutta myös yllättävän hauskaa.

Jyrkkä EI lämpökerrastojen mollaamiselle mainonnassa!

Kuulkaapas nyt Sonera ja muut mainostajat, jotka vuodesta toiseen ylläpidätte vanhanaikaista vastakkainasettelua kovien ja pehmeiden pakettien välillä. Lopettakaa se turhanpäiväinen lämpökerrastojen mollaaminen mainoksissa, olipa se sitten "ironista" tai ei!

Voin näet kertoa, että lämpökerrasto on mitä ihastuttavin tapa osoittaa välittämistä ja rakkautta lähimmäiselleen. Erityisesti, mikäli lähimmäinen asuu vanhassa omakotitalossa, jossa on talvisaikaan hiukan viileää, tai harrastaa extreme-urheilua, laskettelua, retkeilyä, lumen kolaamista tai ihan vaikka pulkkamäessä käymistä. Kerrasto on siis suorastaan loistolahja 2000-luvun miehelle. Tabletille samaisen 2000-luvun miehen saattaa olla vaikea löytää järkikäyttöä, hän kun sattumoisin joutuu joka tapauksessa elämään niinsanotusti 24/7 ylitsepursuavan, kenties jopa liiallisen teknologisen kilpavarustelun ja viestinnän näkymättömien kahleiden keskellä.

Soneran mainoksessa pakettia uteliaasti helistelevä mallinuorukainen edustaakin harhakuvaa urbaanista uroskohderyhmästä, joka pitää mainostajien mielestä oletettavasti sisällään kaikki yli 4-vuotiaat miespuoliset henkilöt, joiden mielestä pehmeä paketti ei ole cool. Tosimies ottaa kuitenkin hikoilua siirtävät sporttikalsarit vastaan avosylin ja leveästi hymyillen, puhumattakaan käsintehdyistä villasukista, joiden valmistus on nykyisin todellista katoavaa kansanperinnettä.

Omalla toivomuslistallani on perinteisesti muutama lämmin ja pehmoinen paketti. Kovaa osastoa edustakoon kirja ja suklaalevy. Ylimääräiselle elektroniikkaromulle ja digitaalikrääsälle taas sanon nou tänks. Mutta ehkä on vain niin, että tarvitaan hiukan kilometrejä henkilökohtaiseen matkamittariin, ennen kuin tällaista kehtaa julkisesti myöntää.

Kuka on Suomen kapteeni Haddock?

Q-teatteri tuo lavalle vanhan kunnon Corto Maltesen. Ja kukapa onkaan osuvampi valinta pääosaan kuin Tommi Korpela. Tummanpuhuva Korpelahan itse asiassa on Suomen Corto Maltese, tuo tupakoiva maltalainen vailla laivaa! Ei muuta kuin onnittelut hyvästä roolituksesta.

Aina sarjakuvan sovittaminen näyttämölle ei käy yhtä helposti. Jos lähdetään miettimään eurooppalaisten klassikkosarjisten dramatisointia, niin kuka suomalaisista näyttelijöistä olisi esimerkiksi sopivin Tintin rooliin? Spontaanisti ensimmäisenä mieleen tulee Antti Tuisku, joka ei kuitenkaan ole näyttelijä. Toisena vaihtoehtona on Jasper Pääkkönen, joka on aivan hyväkin näyttelijä, mutta jostain syystä hänkään ei aivan vakuuta tinttiydellään. Sen sijaan töyhtöpään uskollisen kumppanin rooliin on helppo bongata uskottava hahmo. Kapteeni Haddock on tietenkin Vesa-Matti Loiri.

Uskottava Asterix olisi tietenkin Mika Nuojua, kun taas hänen taikajuomapataan pudonneen kaverinsa roolista kamppailisivat tasavahvasti Mikko Kivinen ja Tuomas Uusitalo. Ja Lucky Lukena näkisin itseoikeutetusti Martti Suosalon, sätkä hampaissaan tietysti. Jatketaan listaa ensi kerralla...

Rokkarilla kaikki on suurempaa, myös läppäri!

Parahiksi isänpäivän alla muisti Suomen paras miestenlehti Me Naiset (tämä ei ollut sarkasmia, olen tosissani!) kaikkia isien läheisiä oivilla tyylivinkeillä.

Kovasti tyylikäs oli mm. Bonon henkeen viritelty lahjalista, jossa krapulalasien ja raappahousujen ohessa esiteltiin myös rokki-isille käypä läppärilaukku. Eikä mikä tahansa läppärilaukku, vaan aitoa nahkaa oleva kuljetin, joka lehden toimituksen mukaan sopii 156-tuumaisen tietokoneen kanniskeluun. Herran pieksut, niillä on suuressa maailmassa kaikki suurempaa! Eikä ihan vähän!

No, jokainen joka on nähnyt U2:n lavashown screeneineen, tajuaa ettei Bono-mies luonnollisesti tyydy kovin vaatimattomaan näyttöön läppärissäkään. Laajakuvaa sen olla pitää, niinkin avarakatseisella isällä!

Sähköpostin tehokkuus ja kasvokkain puhumisen autuus

Sain päähäni kirjoittaa aiheesta, joka herätti ajatuksia päässäni. Parin sekunnin viiveellä samainen pääni tajusi, että aihe on kutakuinkin sama, josta kollegani Juuso Enalakin jokin aika sitten omassa blogissaan kirjoitti. Kuten useimmiten, nytkään saman aiheen toistaminen ei mielestäni vähennä kirjoituksen arvoa, vaan todistaa, että puhutaan tärkeästä asiasta. Eli siis ihmiskontaktin tärkeydestä.

Kirjoitan työkseni paljon kaikenlaista. Tv-mainosten käsikirjoituksia, esittelytekstejä paperille ja verkkoon, markkinointisuunnitelmia, lehdistötiedotteita ja lehtijuttuja. Kirjoitan myös työajan ulkopuolella. Olen kirjoittanut runoja, pakinoita, kolumneja, novelleja, sarjakuvia, biisin sanoituksia, huumoriartikkeleita Pahkasikaan sekä yhden romaanin. Sekä läjäpäin tajunnanvirtaa mustakantisiin Moleskine-muistikirjoihin.

Oikeastaan voisi sanoa, että minulle kirjoittaminen on paitsi ajatusten ilmaisemisen, myös itse ajattelemisen väline. Niinpä voisi kuvitella, että sähköpostitse tapahtuva kirjeenvaihto olisi meikäläiselle pistämättömän luonteva tapa vaihtaa aatoksia. Joskus siitä onkin kieltämättä apua, mutta viime aikoina olen alkanut arvostaa yhä enemmän puhumista. Ja jos saa valita, niin vieläpä kasvotusten puhumista. Se on kaiken kommunikaation äiti.

Kirjoittavaan työhoni kuuluu monia hauskoja osa-alueita. Niistä on taas viime aikoina tullut harjoitettua lehtijuttujen tekoa. Se on miellyttävää ja mielenkiintoista vastapainoa kampanjasuunnittelulle, joka on ehdottomasti ja korostuneesti tiimityötä. Kirjoittavan toimittajan työ, joka tässä tapauksessa koskee enimmälti asiakas- ja sidosryhmäviestintää, on soololaji. Jo senkin takia se tuo mukavaa vaihtelua suunnittelijan toimenkuvaan.

Olen esimerkiksi viimeisen viikon aikana haastatellut eri lehtiä varten oululaista ihotautilääkäriä, Väestöliiton seksuaaliterapeuttia sekä elokuva- ja teatterimaailmassa kunnostautunutta nuorta naisnäyttelijää. Haastattelut olen tehnyt puhelimitse, mikä on valitettavaa, sillä kaikkein mieluiten olisin istunut näiden viehättävien ja älykkäiden naisten kanssa jonkun tunnelmallisen kahvilan pöydässä rauhallisesti rupatellen. Aikataulu- ja budjettisyistä (äh, miten typerää!) olemme kuitenkin joutuneet turvautumaan puhelimeen. Onneksi, siinä mielessä, että sekin on parempi kuin sähköpostitse tehtävä haastattelu. Miten sähköpostissa kuulee haastateltavan äänensävyt? Miten sähköpostitse huomaa ne pienet tauot, jolloin haastateltava joutuu pohtimaan vastaustaan? Miten sähkömies keventää tunnelmaa, kun haastateltava sekoaa sanoissaan tai menee kipsiin? Miten sähköllä reagoidaan annettuun vastaukseen? Ei mitenkään, ja siksi haastattelut pitäisi aina tehdä puhumalla. Mieluiten kasvokkain, mutta paremman puutteessa Skype tai puhelinkin kelpaa.

Samaa toivoisin yhä enemmän myös päivittäiseen kanssakäymiseen työtovereiden, ystävien ja jopa perheenjäsenten kesken. On helppo laittaa meili tai näpäyttää tekstari, mutta se on kuitenkin vain bittien virtaa ilman äänen lämmintä tunnetta.

Ihmiset, puhukaa toisillenne!

Mainoslause perjantaille

Eilen paikallista radioita kuunnellessani kuulin ehkäpä viikon palveluhenkisimmän mainoslauseen. Vai mitä mieltä olette yrityksestä, jonka tarjontaan kuuluu "palvelualtis asiakaspalvelu"!

Syrjivät horoskooppimerkit kiellettävä!

Sukupuolisen ja kaikenlaisen muunkin ikävän syrjimisen kitkemistä on viime aikoina harjoitettu ihailtavassa määrin kaikilla aloilla ja alueilla. Naisia ei saa syrjiä pörssiyhtiöiden hallituspaikkojen määrällä, miehiä ei saa syrjiä keskiarvoa lyhyemmällä eliniän odotuksella eikä homoja tietenkään saa syrjiä lonkero-, drinkero- tai pimperomainonnassa saatika evankelisluterilaisessa kirkossa. Hyvä niin.

Korrektius on onneksi saatu läpi lähes kaikessa mukaanlukien kielenkäyttö. Niinpä esimerkiksi miestyövuosista (nyk. henkilötyövuosi), Suomi-neidosta (nyk. Suomi-nuorhenkilö), ylämummosta (yläseniori) tai muista aiemmin yleisesti piilovihamielisyyttä uhkuvista termeistä ole enää haittaa tasa-arvoiselle elämälle.

Nyt onkin syytä ottaa esiin yksi viimeisistä syrjinnän linnakkeista, nimittäin horoskooppimerkit! Kuten kaikki avarakatsantoiset ja tasa-arvokkaat lukijat ovatkin huomanneet, ei vesimies voi missään tapauksessa enää 2010-luvulla olla horoskoopissa. Se on korvattava vesihenkilöllä. Toisaalta, koska ihmiset eivät kaikkialla maailmassa ole suinkaan tasa-arvoisia puhtaan juomaveden suhteen, olisi vieläkin korrektimpaa puhua vaikkapa sameanestehenkilöstä. Sama muutos koskee toki myös jousihenkilöä, jonka kohdalla olisi myös syytä puuttua selvään sodan lietsontaan ja kätkettyyn väkivallan uhkaan.

Sukupuolista syrjintää symboloi selkeästi myöskin härkä. Niinkin törkeästi maskuliininen merkki on erittäin epätasa-arvoinen, pahaa mieltä aiheuttava ja suorastaan syrjivä kaikkia härän merkeissä syntyneitä naispuolishenkilöitä kohtaan. Niinpä poliittisesti korrekti horoskooppimerkki olisikin nauta, joka ei ota kantaa siihen, onko kyseessä uros- vai naaraspuolinen otus. Tässä kohden on toki myös otettava huomioon vegaanit, joille nauta saattaa tuoda mieleen ikäviä liha-assosiaatioita. Näinollen turvallisempi vaihtoehto härälle voisi horoskoopissa olla tofu.

Myöskään neitsyt ei voi enää korrektilla 2000-luvulla olla tähtikartalla, koska se sisältää vahvasti syrjivän elementin henkilön sukupuoliseen kokemattomuuteen liittyen. Tämän vuoksi se tulisi pikimmiten korvata jollakin neutraalilla nimikkeellä, joka jättää jokaiselle vapauden tulkita tai jättää tulkitsematta seksuaalisen kanssakäymisen tai sen puutteen kuten haluaa tai ei halua. Ehdotuksia ovat mm. varovaisuushenkilö, kestoimpiö tai streittarinynny.

Lohjan malli käyttöön: kielletään suomalaisuus

Lohjan kaupunki on kunnostautunut suuressa rasismikeskustelussa vetämällä pois allaolevan logo- ja sloganehdotuksen. Turun Sanomat kertoo, että Lohjalla velloneessa keskustelussa lauseen on pelätty saattavan koko kaupungin naurunalaiseksi. "Suomalaisten onneksi" -lausetta on myös pidetty syrjivänä ja rasistisena.

Mielestäni viimeistään nyt olisi syytä korrektiuden nimissä poistaa Veikkauksen "Suomalainen voittaa aina" ja Kari Tapion "Olen suomalainen" lopullisesti mainonnasta, internetistä sekä karaokelaitteista. Lisäksi tulisi lakkauttaa ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomalainen kirjakauppa, Suomalainen Tiedeakatemia sekä tietenkin Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu. Syrjivinä ja rasistisina ne uhkaavat tehdä naurunalaiseksi koko maamme.

Lisää ehdotuksia otetaan vastaan täällä Suomen Turussa.

Facebook on somen Onnela

Saan toisinaan osakseni äimistelyä maailman suosituimpaan verkkopalveluun liittyen. "Mitä, eikö jätkis tosiaankaan ole Facebookissa?" Kuten vannoutuneimmat lukijat muistavat, en ole.

Se onkin kieltämättä hieman hämmentävä seikka. Ainakin muiden mielestä. Olenhan nyt kuitenkin sentään tällainen tyypillinen tennareita ja iPhonea käyttävä, päivät pitkät Macin ääressä skolioosiaan pahentava, keski-ikäistyvä mediaheppu. Mites tää nyt on mahdollista? Eikös sitä ollenkaan ymmärretä somen päälle?

Juu. Ja ei. Minusta some ei tarkoita samaa kuin Facebook. Aivan kuten Kiss FM ei ole yhtä kuin kaupalliset radiokanavat. On kyse valinnoista. Jotkut haluavat heittää aivot narikkaan, toiset taas keksiä niille hyötykäyttöä.

Havainnollistan asian rautalankavertauksen kautta. Se, etten käy Onnelassa, ei tarkoita ettenkö poikkeaisi mielellään vaikkapa Koulussa tai Coronassa. Tai se, etten altista aivojani Nelosen tai Subin ohjelmistolle, ei tarkoita, ettenkö arvostaisi Yle Teeman täräyttävää tarjontaa. Capiche?

Eli vaikka en olekaan siellä laikkailemassa teidän muiden keski-ikäistyvien tennarityyppien statuksia, olen kuitenkin someron miehiä, silleen valikoivasti. Minut löytää LinkedInistä, toisinaan jopa twitteristä tai YouTubesta sekä tietenkin täältä blogista. Yleensä kuitenkin parhaiten tuolta IRL:n puolelta.