Sopivaa hitautta etsimässä

Loppusyksy on vaikeaa aikaa. Kaikki ottaa voimille. Pelkkä herääminen tuottaa tuskaa. Pimeys käy päälle kuin märkä lainapeite. Tunnelma lähenee lohdutonta. Erityisen raskaalta saattaa tuntua, jos työparisi sattuu samaan aikaan olemaan kuvausreissulla eteläisessä Euroopassa purkittamassa yhdessä käsikirjoittamaanne tv-filmiä. Olisi helpointa vain antaa periksi ja hautautua pessimismiin. 
 
Jotta selviytyisi järjissään läpi loka- ja marraskuun on pakko ottaa proaktiivinen asenne kaamokseen. Aloitin urakan listaamalla kasan positiivisia asioita, jotka ovat piristäneet minua viime viikkoina. Ja kuinka ollakaan, huomasin niiden kaikkien liittyvän tavalla tai toisella arkipäivän hidastamiseen. 

Ehkä se liittyy ikään tai sitten siihen että olen työskennellyt viimeiset 14 vuotta alalla jossa kaiken pitää olla valmista viimeistään nyt tai mieluiten jo eilen. Joka tapauksessa olen huomannut arvostavani yli kaiken kiireettömyyttä. Sitä, että kiertelen kirjastossa tunnin enkä lainaa mitään. Sitä, että saan järjestellä loputtomiin reseptikansioni hitaasti hautuvat uuniruuat -osastoa. Tai sitä, että vain istun hiljaa paikoillaan ja kuuntelen seinäkellon raksutusta. 

Tässä TOP 5 lokakuun ajalta:

1) Indian Goa -tee 

Teen juominen ylipäätään on omiaan rauhoittamaan mieltä ja vähentämään turhaa kiirettä. Itse asiassa teetä ei voi juoda liikaa. Ja jos teellä vielä on tällainen nimi, sen on pakko toimia! 




2) Bossaliina

Turun Maariankadulla sijaitsevan kahvila Bossaliinan koko paketti on kuin suunniteltu hetken rauhoittumiseen kiireisen päivän keskellä: salaatit, pikkuleivät, musiikki, sisustus ja koko miljöö, jossa tuntuu kuin olisi siirtynyt muutaman vuosikymmenen takaiseen mummolaan. Surullista asiassa on ainoastaan se, että juuri saamani tiedon mukaan Bossaliina lopettaa toimintansa. Kurjuus!

3) Carl Larssonin Unelmia harmoniasta -näyttely

Jos haluaa löytää henkisen esikuvan pittoreskia kiireettömyyttä huokuvalle elämäntavalleen, kannattaa käydä tsekkaamassa Carl Larssonin näyttely nyt Turun taidemuseossa tai ensi vuoden puolella Ateneumissa. Seitsenlapsisen perheen taiteilijaisä panosti kaikessa kotoisaan käytännöllisyyteen, unohtamatta esteettisiä arvoja. Larssonin maalauksista huokuva douceur de vivre, elämän suloisuus, on jotain, mitä ei löydy tämän päivän sisustuslehtien sivuilta. Omana aikanaan radikaali viiksiniekka oli vaimonsa kanssa tyylien sekoittaja, jonka keskeinen viesti on: Keskity perheeseen ja kotiin. 

P.S. Kiitos opastuksesta, Elli Lippo!

4) Lehtien haravoiminen

Tämän lähemmäs luontoa ja vuodenaikojen luonnollista vaihtelua ei  kolmannen vuosituhannen urbaani toimistotyöläinen pääse. Tuoksua myöten rauhoittava kokemus, jonka hyvänä puolena on myös se, ettei kyseessä ole mikään projekti, joka suunnitellaan, tehdään ja arkistoidaan, vaan lähinnä ikuisuus-tyyppinen puhde. Haravoidessaan ihminen on vain mitättömän pieni osa luonnon kiertokulkua, ja voi siten korkeintaan kuvitella luovansa järjestystä kaikkeuteen.




5) Konstaapeli Reinikainen

Sosiaalisen median, online-uutisoinnin ja mobiilin tiedonsiirron aikaa eläessäni olen huomannut itse käyväni aivan toisilla taajuuksilla. Sisäinen optiminopeuteni on suunnilleen sama kuin 1970-luvun itäautoilla tai tv-ohjelmilla. Niinpä suosittelenkin kaikille sopivaa hitautta havitteleville erittäin lämpimästi vanhoja Reinikainen-jaksoja, jotka ovat saatavilla kätevässä dvd-formaatissa.

Kyseessä on paitsi yksi ihan parhaita Suomessa ikinä tehtyjä tv-sarjoja, myös aikahyppy turvalliseen lähihistoriaan. Reinikainen  kertoo, miten paljon maailmamme onkaan muuttunut 30 vuodessa eli sitten oman lapsuuteni. Kerronnan ihanan verkkaisuuden lisäksi silmään pistää eritoten se, miten tuolloin elettiin. Ei 1980-luvun alun Tampereella ollut sisustussunnittelijoita eikä stylistejä, autona oli toistakymmentä vuotta vanha Tippa-rellu, miehet pitivät viiksiä ihan tosissaan eikä ironisena kannanottona  ja kaupungin ainoa etninen väriläiskä oli kreikkalainen ravintola. Reinikaiset sopivatkin juuri tällaiselle melko vanhanaikaiselle  ihmiselle, jolle 2000-luku olisi mieluiten saanut jäädäkin scifi-elokuvien futurismiksi




Ja muuten, arvatkaapa montako jaksoa koko kansan kollektiiviseen muistiin tallentunutta Reinikaista aikoinaan tehtiin? Ei sataa eikä viittäkymmentä, vaan ainoastaan 15. Usko tai älä.