maanantai 28. helmikuuta 2011
perjantai 18. helmikuuta 2011
Evoluution seuraava askel: puhelinnenä!
Kuten kaikki ovat tietävinään, ihmislaji on kehittynyt (tai taantunut, miten nyt asian haluaakin nähdä) pikku hiljaa karvaisesta voimanpesästä nykyiseksi hinteläksi älyköksi. Turhaksi jäänyt karvapeite on pudonnut kehityksen kelkassa veks, häntäluu on enää muisto vain ja peukaloiden merkitys on noussut arvoon arvaamattomaan.
Mutta! Mikä onkaan evolutsioonin seuraava harppaus? Sen kerron teille nyt. Viime aikojen pakkaskelillä kukaan ei ole voinut olla huomaamatta, miten perhanan hankalaa on hallinnoida kosketusnäytöllä varustettua puhelinlaitetta. Keho on jäässä, paleltaa, höyrypilvi peittää näkymän ja ennenkaikkea sormenpää on liian jäinen herkkään kosketukseen, eikä hanskalla pysty kykeneen. Mikä siis neuvoksi? Mikäpä muu kuin nenä! Tuo evoluution jäänne, jota moni luulisi vain silmälasien pidikkeeksi.
Kokeile itse. Seuraavan kerran -22 asteen pakkasessa, kun paatunein tupakoitsijakaan ei viitsi heilutella nakkejaan paljaana puhelimen näytöllä, käytä nenänpäätäsi sormen sijaan. Kätevää! Ja sen verran hauskaa, että vaikka tekstarin kirjoittaminen ei onnistuisikaan, kannattaa kokeilla - mieluusti julkisella paikalla!
Mutta! Mikä onkaan evolutsioonin seuraava harppaus? Sen kerron teille nyt. Viime aikojen pakkaskelillä kukaan ei ole voinut olla huomaamatta, miten perhanan hankalaa on hallinnoida kosketusnäytöllä varustettua puhelinlaitetta. Keho on jäässä, paleltaa, höyrypilvi peittää näkymän ja ennenkaikkea sormenpää on liian jäinen herkkään kosketukseen, eikä hanskalla pysty kykeneen. Mikä siis neuvoksi? Mikäpä muu kuin nenä! Tuo evoluution jäänne, jota moni luulisi vain silmälasien pidikkeeksi.
Kokeile itse. Seuraavan kerran -22 asteen pakkasessa, kun paatunein tupakoitsijakaan ei viitsi heilutella nakkejaan paljaana puhelimen näytöllä, käytä nenänpäätäsi sormen sijaan. Kätevää! Ja sen verran hauskaa, että vaikka tekstarin kirjoittaminen ei onnistuisikaan, kannattaa kokeilla - mieluusti julkisella paikalla!
perjantai 11. helmikuuta 2011
Vinyylit, jotka kasvattivat minusta minut, osa 2
Iron Maiden: Piece of Mind (1983)
Kuten useimmat ymmärtävät, tätä levylistausta on aivan mahdotonta tehdä ilman Maidenin mainitsemista. En tiedä, onko Piece of Mind yhtyeen paras levy tai onko se musikaalisena virstanpylväänä sen merkittävämpi kuin muutkaan. Sen sijaan muistan elävästi, kuinka asetin sen levylautaselle olohuoneessamme Hepokullassa ja "Where Eagles Dare" tärähti soimaan. Voisin livertää taivaallista ylistyslaulua kahden kitaran yhteissoinnista tai rumpalista, joka harvinaisella tavalla naittaa yhteen teknisyyden ja grooven. Tyydyn sen sijaan mainoslausetta siteeraten toteamaan, että jonkun on näytettävä tietä. Maiden on myös ensimmäinen maailmanluokan yhtye, jonka näin livenä. En voi väittää muistavani keikasta marraskuussa 1986 Helsingin jäähallissa kovinkaan paljon, mutta sen sijaan hieman myöhemmin pitämäni Iron Maiden -aiheisen äidinkielen esitelmän muistan hyvin. Tuolloin lausuin kaiken viisastelun loppukaneetiksi kahdeksasluokkalaisen arvovaltaa uhkuen, että Maidenin olisi syytä pistää pillit pussiin suhteellisen vikkelästi, ennen kuin yhtyeestä tulee nolostusta herättävä kehäraakkien kokoonpano. Ehkä bändi teki parhaat levynsä 1980-luvulla, ehkä ei, musiikkina kova kolmikko Number of The Beast/ Piece of Mind/ Powerslave ainakin toimii yhä.
U2: Joshua Tree (1987)
Tämä levy kuuluu (itse asiassa tuon alempana mainitun CMX:n Veljeskunnan ohella) niihin harvoihin, jotka olen omistanut sekä vinyyli- että CD-muodossa, mikä kertoo jotain albumin merkityksestä minulle. Siitä huolimatta en rehellisesti sanottuna muista, missä vaiheessa tästä on tullut niin merkittävä. Todennäköisesti olen kuullut Joshua Treen ensimmäisen kerran melko tuoreeltaan ilmestymisen jälkeen kaverin luona, mutta vielä tuolloin U2 ei tehnyt suurta tulemista tajuntaani. Varmuudella olen kuluttanut vinyyliä viimeistään lukioiässä. Soundimaailmaltaan ja eheydeltään se on joka tapauksessa ainutlaatuisen hieno albumi. Se on kokonaisuus, johon olen palannut yhä uudelleen, kun olen tarvinnut pönkitystä hajoamassa olevalle uskolle elämään ja kaikkeen muuhun hyvään. Tätä voineekin hyvällä syyllä sanoa ainoaksi gospel-levyksi listallani.
Santana: Abraxas (1970)
Santanaan ja erityisesti tähän levyklassikkoon liittyy oleellisesti muisto kitaralegendan vierailusta Ruisrockissa kesällä 1989. Sattumoisin vuosi oli sama, jolloin festarit saivat anniskeluoikeudet. Itse olin melkein täyttänyt 17 vuotta. Näiden faktojen muodostama yhtälö on selvä, toisin kuin itse olin tuolloin. Joitakin Santanan biisejä olen joskus jopa yrittänyt opetella soittamaan, mutta siitä ei kannata jatkaa sen pidempään. Levy on joka tapauksessa ajaton ja kansitaide tietysti oma lukunsa. Ehkä allekirjoittanut Ruisrock-ikään mennessä oli jo ehtinyt nähdä alastonta naiskauneutta, mutta korostihan tuo kivasti maailmojasyleilevän hippimäisiä viboja.
Hassisen kone: Harsoinen teräs (1982)
Tällä levyllä Alanko ja kumppanit veivät Koneen angstisen progeilun kaikkein pisimmälle, ja onkin luontevaa, että minuutensa rakentamisen parissa kamppailevat lukiolaisteinit ovat kaikkina myöhempinä aikoina etsineet kadonneita palikoitaan Harsoisesta teräksestä. Oma Hassis-diggailuni huipentui lukion viimeisellä luokalla, jolloin valinnaisen kuvaamataiteen lopputyön sai tehdä itse haluamallaan tekniikalla itse valitsemastaan aiheesta. Päädyin kuvittamaan Harsoisen teräksen, mikä merkitsi vahvasti vertauskuvallista ja jonkin verran pahennusta aiheuttanutta tussipiirrosnäyttelyä lukion käytävän seinällä. Sama levy vakuutti myös konkreettisuuteen asti siitä, kuinka neitojen polvet voi saada lakoamaan pelkästään lyriikan voimin.
CMX: Veljeskunta (1991)
Huh. Mitä tästä voisi sanoa. Levyn ilmestymisvuonna kirjoitin ylioppilaaksi, kärsin eksistentiaalista elämäntuskaa, menin siviilipalvelukseen, tein typeryyksiä, soitin useammassa lyhytaikaiseksi jääneessä kokoonpanossa kitaraa ja lauloin, piirsin sarjakuvia, tein lisää typeryyksiä ja kuuntelin runsaasti hyvää musiikkia. CMX:sta on sittemmin tullut instituutio, mutta Veljeskunta-levyn shamanistisen maaninen tunnelma tuo vieläkin mieleeni yövuorot, joina valvoin sivaripalveluspaikassani, mustaa kahvia juoden ja mustanpuhuvaa musiikkia äänitetyiltä C-kaseteilta kuunnellen. Sivumainintana henkilökohtainen tapaaminen herra A.W.Yrjänäisen kanssa DBTL-klubin backstagella 1992. Tiedustella sopii, mitä ihmettä siellä on tullut tehtyä, mutta asiaan liittyivät luonnollisesti voimakas päihtymys, huono huumori sekä puhallettavasta seksinukesta irti leikatut tissipäähineet, jotka kiinnitettiin leuan alta kiristettävällä kuminauhalla.
Kuten useimmat ymmärtävät, tätä levylistausta on aivan mahdotonta tehdä ilman Maidenin mainitsemista. En tiedä, onko Piece of Mind yhtyeen paras levy tai onko se musikaalisena virstanpylväänä sen merkittävämpi kuin muutkaan. Sen sijaan muistan elävästi, kuinka asetin sen levylautaselle olohuoneessamme Hepokullassa ja "Where Eagles Dare" tärähti soimaan. Voisin livertää taivaallista ylistyslaulua kahden kitaran yhteissoinnista tai rumpalista, joka harvinaisella tavalla naittaa yhteen teknisyyden ja grooven. Tyydyn sen sijaan mainoslausetta siteeraten toteamaan, että jonkun on näytettävä tietä. Maiden on myös ensimmäinen maailmanluokan yhtye, jonka näin livenä. En voi väittää muistavani keikasta marraskuussa 1986 Helsingin jäähallissa kovinkaan paljon, mutta sen sijaan hieman myöhemmin pitämäni Iron Maiden -aiheisen äidinkielen esitelmän muistan hyvin. Tuolloin lausuin kaiken viisastelun loppukaneetiksi kahdeksasluokkalaisen arvovaltaa uhkuen, että Maidenin olisi syytä pistää pillit pussiin suhteellisen vikkelästi, ennen kuin yhtyeestä tulee nolostusta herättävä kehäraakkien kokoonpano. Ehkä bändi teki parhaat levynsä 1980-luvulla, ehkä ei, musiikkina kova kolmikko Number of The Beast/ Piece of Mind/ Powerslave ainakin toimii yhä.
U2: Joshua Tree (1987)
Tämä levy kuuluu (itse asiassa tuon alempana mainitun CMX:n Veljeskunnan ohella) niihin harvoihin, jotka olen omistanut sekä vinyyli- että CD-muodossa, mikä kertoo jotain albumin merkityksestä minulle. Siitä huolimatta en rehellisesti sanottuna muista, missä vaiheessa tästä on tullut niin merkittävä. Todennäköisesti olen kuullut Joshua Treen ensimmäisen kerran melko tuoreeltaan ilmestymisen jälkeen kaverin luona, mutta vielä tuolloin U2 ei tehnyt suurta tulemista tajuntaani. Varmuudella olen kuluttanut vinyyliä viimeistään lukioiässä. Soundimaailmaltaan ja eheydeltään se on joka tapauksessa ainutlaatuisen hieno albumi. Se on kokonaisuus, johon olen palannut yhä uudelleen, kun olen tarvinnut pönkitystä hajoamassa olevalle uskolle elämään ja kaikkeen muuhun hyvään. Tätä voineekin hyvällä syyllä sanoa ainoaksi gospel-levyksi listallani.
Santana: Abraxas (1970)
Santanaan ja erityisesti tähän levyklassikkoon liittyy oleellisesti muisto kitaralegendan vierailusta Ruisrockissa kesällä 1989. Sattumoisin vuosi oli sama, jolloin festarit saivat anniskeluoikeudet. Itse olin melkein täyttänyt 17 vuotta. Näiden faktojen muodostama yhtälö on selvä, toisin kuin itse olin tuolloin. Joitakin Santanan biisejä olen joskus jopa yrittänyt opetella soittamaan, mutta siitä ei kannata jatkaa sen pidempään. Levy on joka tapauksessa ajaton ja kansitaide tietysti oma lukunsa. Ehkä allekirjoittanut Ruisrock-ikään mennessä oli jo ehtinyt nähdä alastonta naiskauneutta, mutta korostihan tuo kivasti maailmojasyleilevän hippimäisiä viboja.
Hassisen kone: Harsoinen teräs (1982)
Tällä levyllä Alanko ja kumppanit veivät Koneen angstisen progeilun kaikkein pisimmälle, ja onkin luontevaa, että minuutensa rakentamisen parissa kamppailevat lukiolaisteinit ovat kaikkina myöhempinä aikoina etsineet kadonneita palikoitaan Harsoisesta teräksestä. Oma Hassis-diggailuni huipentui lukion viimeisellä luokalla, jolloin valinnaisen kuvaamataiteen lopputyön sai tehdä itse haluamallaan tekniikalla itse valitsemastaan aiheesta. Päädyin kuvittamaan Harsoisen teräksen, mikä merkitsi vahvasti vertauskuvallista ja jonkin verran pahennusta aiheuttanutta tussipiirrosnäyttelyä lukion käytävän seinällä. Sama levy vakuutti myös konkreettisuuteen asti siitä, kuinka neitojen polvet voi saada lakoamaan pelkästään lyriikan voimin.
CMX: Veljeskunta (1991)
Huh. Mitä tästä voisi sanoa. Levyn ilmestymisvuonna kirjoitin ylioppilaaksi, kärsin eksistentiaalista elämäntuskaa, menin siviilipalvelukseen, tein typeryyksiä, soitin useammassa lyhytaikaiseksi jääneessä kokoonpanossa kitaraa ja lauloin, piirsin sarjakuvia, tein lisää typeryyksiä ja kuuntelin runsaasti hyvää musiikkia. CMX:sta on sittemmin tullut instituutio, mutta Veljeskunta-levyn shamanistisen maaninen tunnelma tuo vieläkin mieleeni yövuorot, joina valvoin sivaripalveluspaikassani, mustaa kahvia juoden ja mustanpuhuvaa musiikkia äänitetyiltä C-kaseteilta kuunnellen. Sivumainintana henkilökohtainen tapaaminen herra A.W.Yrjänäisen kanssa DBTL-klubin backstagella 1992. Tiedustella sopii, mitä ihmettä siellä on tullut tehtyä, mutta asiaan liittyivät luonnollisesti voimakas päihtymys, huono huumori sekä puhallettavasta seksinukesta irti leikatut tissipäähineet, jotka kiinnitettiin leuan alta kiristettävällä kuminauhalla.
torstai 10. helmikuuta 2011
Vinyylit, jotka kasvattivat minusta minut, osa 1
Uudessa artikkelisarjassa Ammatinvalintaoppaanne sukeltaa nostalgian uumeniin ja avaa muistojen laarin narisevan kannen. Esittelen herkän henkilökohtaisten muistikuvien siivittämänä joitakin tärkeimpiä äänilevyjä nuoruuteni tärkeiltä vuosilta. Kannattaa muistaa, että olen syntynyt armon vuonna 1972, joten musiikillisen heräämisen ja henkisen kehityksen kannalta keskeisimmät levylöydöt olen tehnyt suurin piirtein vuosien 1987 ja 1992 välisenä aikana. Tuolloin levyt olivat luonnollisesti vinyyli- tai jopa C-kasettimuodossa, ja oleellisen kanavan musiikilliseen sivistykseen tarjosivat kavereilta sekä kirjaston musiikkiosastolta lainatut äänitteet. Levyt eivät ole tärkeys- saatika kronologisessa järjestyksessä, mutta olen jokaisen kohdalla raottanut hieman viitekehystä, johon sen hankkiminen ja kuunteleminen liittyy.
Melrose: Another Piece Of Cake (1987)
Tokelan ja kumppaneiden eka levy meni aikoinaan jotenkin ohi, kun olin vielä liian nuori ymmärtämään hyvän päälle. Sen sijaan muistan elävästi, kun kävin ostamassa tämän Melrosen kakkoslevyn tuoreeltaan Humalistonkadun Musiikki-Fazerilta (nykyisen UFF:in paikalla), jonka hämyisessä takahuoneessa kävin myös kitaratunneilla. Myyjä totesi sarkastisesti, että "kerrankin sä ostat hyvän levyn". Olin salaa tyytyväinen hapsutakkini sisällä. Siihen mennessä pääpaino oli toki ollutkin enempi hard rockin ja jopa heavyn puolella, mutta onneksi 1980-luvun kotimaiset rock-bändit, kuten Peer Günt, Smack ja Melrose tekivät ikäpolvelleni suuren palveluksen ohjaamalla nuorisoa kohti juurimusiikin juuria. Eh, olipa juureva kielikuva.
Cult: Electric (1987)
Tämä kuuluu sarjaan "omia" levylöytöjä, joita kukaan kavereistani ei 15-vuotiaana kuunnellut – eivät edes bändikaverit. Ja olihan Cult omituista, epämuodikasta, vanhahtavaa ja ehkä jotenkin psykedeelistäkin suoraan hevi-ilmaisuun tottuneelle korvalle. Jälkeenpäin analysoiden voi olla niinkin, että rokkibändissä soittamista kiivaasti harjoittelevalle teinille Cult oli 1980-luvun lopun tyylillään varteenotettavampi samastumiskohde kuin vaikkapa Iron Maiden tai muut teknisesti aivan liian virtuoosimaiset tiluttajat. Cultin Bill Duffy näytti esimerkkiä, että kehnokin kitaristi voi soittaa komeita biisejä, kun unohtaa turhat kikkailut. Sitä paitsi salaperäisen gootti-intiaanimystiikan mukaisesti designattu kansi oli paljon coolimpi kuin hevibändien lapselliset lohikäärmeet. Henkilökohtainen fanitus palkittiin kesällä 1993, kun Cult kävi lämppäämässä Metallicaa Oulunkylässä.
Eric Clapton: 461 Ocean Boulevard (1974)
Tämän vinyylin ostin perheen lomamatkalla Sveitsissä kesällä 1988 eli ysiluokan jälkeen. Clapton saattaa tuntua itsestäänselvältä peruskamalta, mutta 15-vuotiaana ensi kohtaaminen tämän hienon kitaristin kanssa vaati rohkaisua vanhemmalta polvelta, eli sveitsiläiseltä vuokraisännältä. Puhtaasti bluesin hengessä soiva levy toimii edelleen aivan täysillä, mutta ennen kaikkea se oli aikoinaan yksi niistä sysäyksistä, jotka ohjasivat penkomaan yhä vanhempia levylaareja. On suorastaan hassua, että Cream tuli kuvioihin oikeastaan vasta melko myöhään, eli parikymppisenä, muutaman mutkan kautta. Koko 461 Ocean Boulevard henkii jotenkin huoletonta ja ajatonta meininkiä ja tunnelmaan sopii myös hyvin kalifornialaishenkinen kansi.
Jefferson Airplane: After Bathing at Baxters (1967)
Tässä vaiheessa ollaan jo lukiossa, tukka on pitkä ja askel kohti psykedelian alkuhämäriä otettu. Tämä kuuluu luonnollisesti samaan kehitysvaiheeseen, jolloin luin ja tutkin aktiivisesti Gilbert Sheltonin ja Robert Crumbin tuotantoa sekä muita 1960-luvun lopun amerikkalaisen underground-sarjakuvan klassikoita – ja piirsin tietysti samanalaisia myös itse. Merkittäviä levyhankintoja olivat totta kai myös Joplinit ja Hendrixit, mutta jostain syystä Jefferson Airplanella on erityisen lämmin paikka sydämessäni. Ehkä se johtui taas kerran siitä, että se oli "oma löytöni", eli kukaan valveutuneimmistakaan kavereista ei diggailut tätä bändiä. Ja koska musiikkia ei 1980-luvun lopussa ladattu netistä eikä juurikaan tilailtu ulkomailta, olivat suurella vaivalla alelaareista ja divareista hankitut vinyylit sitäkin suuremmassa arvossa. Tuskin on tarvetta mainita, että myös tässä levyssä on kerrassaan hieno kansi!
Hanoi Rocksin varhaistuotanto (1981-84) C-kaseteilla
Tämän pitäisi oikeastaan olla listalla ensimmäisenä, mikäli mentäisiin aikajärjestyksessä. Mutta koska en ole ikinä omistanut kuin yhden Hanoin vinyylinä, olkoon eräänlainen bonus! Kaikki historiaa tuntevat muistavat, että Razzle kuoli joulukuussa 1984, jolloin olin vasta ala-asteen kuudennella. Bändin vaiheet eivät vielä tuolloin juurikaan koskettaneet minua, mutta seuraavana vuonna, yläasteen alkaessa Hanoi Rocks oli kypsä löydettäväkseni, kuin finni nenänpielessä. Mitä trendeihin tulee, olin taas kerran (tai jo silloin) väärään aikaan väärässä paikassa. "Homoi rocks" ei kuulunut 13-vuotiaiden kundien keskuudessa katu-uskottavimpiin bändeihin, vaan suurin osa luokkakavereista vannoi sokeasti Iron Maidenin, Dion, Judas Priestin ja muiden hevisaurusten nimiin. Kuuntelin toki sujuvasti niitäkin, mutta Hanoissa oli jotakin oudolla tavalla tarttuvaa. Ostin luokkakaverini isosiskolta Hanoi Rocksin kolme ensimmäistä studiolevyä sekä All those Wasted Years -liven C-kasetteina, siis ihan sellaisina kaupallisina kansineen kaikkineen, eikä minään kotiäänityksinä. Kuuntelin Bangkok Shocks, Saigon Shakes-, Oriental Beat- ja Self Destruction Blues-kasetit melkein puhki. Täytyy myöntää, että kyllä näillä Hanoin varhaislevyillä on edelleen muutamia maailman hienoimpia ja kauneimpia biisejä, kuten 11th Street Kids tai Tragedy. Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin pitäisi varmaankin hankkia käytetty auto, jossa on kasettisoitin, niin voisi ottaa kaseteista ilon irti.
Melrose: Another Piece Of Cake (1987)
Tokelan ja kumppaneiden eka levy meni aikoinaan jotenkin ohi, kun olin vielä liian nuori ymmärtämään hyvän päälle. Sen sijaan muistan elävästi, kun kävin ostamassa tämän Melrosen kakkoslevyn tuoreeltaan Humalistonkadun Musiikki-Fazerilta (nykyisen UFF:in paikalla), jonka hämyisessä takahuoneessa kävin myös kitaratunneilla. Myyjä totesi sarkastisesti, että "kerrankin sä ostat hyvän levyn". Olin salaa tyytyväinen hapsutakkini sisällä. Siihen mennessä pääpaino oli toki ollutkin enempi hard rockin ja jopa heavyn puolella, mutta onneksi 1980-luvun kotimaiset rock-bändit, kuten Peer Günt, Smack ja Melrose tekivät ikäpolvelleni suuren palveluksen ohjaamalla nuorisoa kohti juurimusiikin juuria. Eh, olipa juureva kielikuva.
Cult: Electric (1987)
Tämä kuuluu sarjaan "omia" levylöytöjä, joita kukaan kavereistani ei 15-vuotiaana kuunnellut – eivät edes bändikaverit. Ja olihan Cult omituista, epämuodikasta, vanhahtavaa ja ehkä jotenkin psykedeelistäkin suoraan hevi-ilmaisuun tottuneelle korvalle. Jälkeenpäin analysoiden voi olla niinkin, että rokkibändissä soittamista kiivaasti harjoittelevalle teinille Cult oli 1980-luvun lopun tyylillään varteenotettavampi samastumiskohde kuin vaikkapa Iron Maiden tai muut teknisesti aivan liian virtuoosimaiset tiluttajat. Cultin Bill Duffy näytti esimerkkiä, että kehnokin kitaristi voi soittaa komeita biisejä, kun unohtaa turhat kikkailut. Sitä paitsi salaperäisen gootti-intiaanimystiikan mukaisesti designattu kansi oli paljon coolimpi kuin hevibändien lapselliset lohikäärmeet. Henkilökohtainen fanitus palkittiin kesällä 1993, kun Cult kävi lämppäämässä Metallicaa Oulunkylässä.
Eric Clapton: 461 Ocean Boulevard (1974)
Tämän vinyylin ostin perheen lomamatkalla Sveitsissä kesällä 1988 eli ysiluokan jälkeen. Clapton saattaa tuntua itsestäänselvältä peruskamalta, mutta 15-vuotiaana ensi kohtaaminen tämän hienon kitaristin kanssa vaati rohkaisua vanhemmalta polvelta, eli sveitsiläiseltä vuokraisännältä. Puhtaasti bluesin hengessä soiva levy toimii edelleen aivan täysillä, mutta ennen kaikkea se oli aikoinaan yksi niistä sysäyksistä, jotka ohjasivat penkomaan yhä vanhempia levylaareja. On suorastaan hassua, että Cream tuli kuvioihin oikeastaan vasta melko myöhään, eli parikymppisenä, muutaman mutkan kautta. Koko 461 Ocean Boulevard henkii jotenkin huoletonta ja ajatonta meininkiä ja tunnelmaan sopii myös hyvin kalifornialaishenkinen kansi.
Jefferson Airplane: After Bathing at Baxters (1967)
Tässä vaiheessa ollaan jo lukiossa, tukka on pitkä ja askel kohti psykedelian alkuhämäriä otettu. Tämä kuuluu luonnollisesti samaan kehitysvaiheeseen, jolloin luin ja tutkin aktiivisesti Gilbert Sheltonin ja Robert Crumbin tuotantoa sekä muita 1960-luvun lopun amerikkalaisen underground-sarjakuvan klassikoita – ja piirsin tietysti samanalaisia myös itse. Merkittäviä levyhankintoja olivat totta kai myös Joplinit ja Hendrixit, mutta jostain syystä Jefferson Airplanella on erityisen lämmin paikka sydämessäni. Ehkä se johtui taas kerran siitä, että se oli "oma löytöni", eli kukaan valveutuneimmistakaan kavereista ei diggailut tätä bändiä. Ja koska musiikkia ei 1980-luvun lopussa ladattu netistä eikä juurikaan tilailtu ulkomailta, olivat suurella vaivalla alelaareista ja divareista hankitut vinyylit sitäkin suuremmassa arvossa. Tuskin on tarvetta mainita, että myös tässä levyssä on kerrassaan hieno kansi!
Hanoi Rocksin varhaistuotanto (1981-84) C-kaseteilla
Tämän pitäisi oikeastaan olla listalla ensimmäisenä, mikäli mentäisiin aikajärjestyksessä. Mutta koska en ole ikinä omistanut kuin yhden Hanoin vinyylinä, olkoon eräänlainen bonus! Kaikki historiaa tuntevat muistavat, että Razzle kuoli joulukuussa 1984, jolloin olin vasta ala-asteen kuudennella. Bändin vaiheet eivät vielä tuolloin juurikaan koskettaneet minua, mutta seuraavana vuonna, yläasteen alkaessa Hanoi Rocks oli kypsä löydettäväkseni, kuin finni nenänpielessä. Mitä trendeihin tulee, olin taas kerran (tai jo silloin) väärään aikaan väärässä paikassa. "Homoi rocks" ei kuulunut 13-vuotiaiden kundien keskuudessa katu-uskottavimpiin bändeihin, vaan suurin osa luokkakavereista vannoi sokeasti Iron Maidenin, Dion, Judas Priestin ja muiden hevisaurusten nimiin. Kuuntelin toki sujuvasti niitäkin, mutta Hanoissa oli jotakin oudolla tavalla tarttuvaa. Ostin luokkakaverini isosiskolta Hanoi Rocksin kolme ensimmäistä studiolevyä sekä All those Wasted Years -liven C-kasetteina, siis ihan sellaisina kaupallisina kansineen kaikkineen, eikä minään kotiäänityksinä. Kuuntelin Bangkok Shocks, Saigon Shakes-, Oriental Beat- ja Self Destruction Blues-kasetit melkein puhki. Täytyy myöntää, että kyllä näillä Hanoin varhaislevyillä on edelleen muutamia maailman hienoimpia ja kauneimpia biisejä, kuten 11th Street Kids tai Tragedy. Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin pitäisi varmaankin hankkia käytetty auto, jossa on kasettisoitin, niin voisi ottaa kaseteista ilon irti.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Valkoinen muovipussi ja viattomuuden aika
Olen viime viikkoina viihtynyt runsaasti 1970-luvulla. Siis musiikillisesti. Henkisesti. Sielullani. Kaiken takana on tietysti jo aiemmin ylistämäni musiikin löytölaari Spotify. Sen ansiosta viime aikojen soittolistalleni on kertynyt muun muassa runsaasti brittiläistä uuden aallon räimettä The Jamista Buzzcocksiin. Toisaalta taas lahje on liehunut saman vuosikymmenen alkupuolen progebändien tahdittamana. (Täytyyhän sitä alkaa jo henkisesti valmistautua Rushin keikkaan toukokuussa!)
Aikamatkailu on avartavaa monellakin tavalla. Ajatelkaapa vaikka sitäkin, miten hienoa on, ettei tarvitse mustavalkoisesti valita puoltaan, kuten 1970-luvulla olisi pitänyt. Oletko liimatukka hämy vai nahkatakki uuden aallon harjalla pogoaja? Taantumuksen torvi vai vihainen kuvainraastaja? Progepieru vai punkki? Nyt voi rennon retrospektiivisesti diggailla vaikka molempia samana päivänä jos huvittaa, ja etsiä halutessaan suuria linjoja musiikillisten meemien takaa. Sillä loppujen lopuksihan kaikki liittyy yhteen ja kiertyy suurelle kosmiselle kehälle, aina luolamiesten rummunpaukutuksesta digitaaliseen bittivirtaan.
Aivan älyttömän hieno esimerkki 1970-luvusta tietyn viattomuuden ja epäkaupallisuuden aikakautena on progeosastoa edustavan Wigwamin Dark Album ja erityisesti sen kansi. Musiikillisestihan kyseessä on kelpo albumi, joka ei saavuttanut kovin kummoista kaupallista menestystä. Vuonna 1977 julkaistu lätty enteileekin jo progen kultakauden hiipumista.
Mutta tärkein kysymys onkin, miksi ihmeessä Pekka Rechardtilla on kansikuvassa kädessään valkoinen muovikassi? Onko Rekku matkalla kirjastoon vai onko siellä kenties hokkarit? Ehkäpä mies on poikennut matkalla Valintataloon. Tai sitten kassissa on soittamiseen liittyvää kamastoa – mutta miksi muovikassi? Ei edes hapsuin varustettu hamppuveska, Beavers-putkikassi tai joku muu ajan henkeen sopiva laukku.
Muovikassissa on jotain aseistariisuvan spontaania ja puhdasta. Ihminen, joka kantaa muovipussia, ei alista muita eikä kuulu eliittiin. Muovipussi-ihminen uskoo tasa-arvoon ja elää arjessaan jalat maassa. Muovipussi tuo mieleen lapsuuden uimahalliretket ja käynnit kirjastoautolla.
Eipä ole tosin muitakaan Wiguja turhasta poseerauksesta syyttäminen. Jätkät ovat aivan selvästi tulleet kuvaan ihan suoraan treeneistä. Mitä sitä turhaan vaatteita vaihtamaan tai asetelmaa miettimään, antaa musiikin puhua puolestaan.
Aitoa, taatusti. Tällaiseen ei meidän aikamme laskelmoivassa musiikkibisneksessä pysty kukaan. Näyttäkää minulle artisti, joka seisoo levyn kansikuvassa muovipussia roikottaen, niin minä näytän teille todellisen visionäärin!
Kuva: Timo Kelaranta
Aikamatkailu on avartavaa monellakin tavalla. Ajatelkaapa vaikka sitäkin, miten hienoa on, ettei tarvitse mustavalkoisesti valita puoltaan, kuten 1970-luvulla olisi pitänyt. Oletko liimatukka hämy vai nahkatakki uuden aallon harjalla pogoaja? Taantumuksen torvi vai vihainen kuvainraastaja? Progepieru vai punkki? Nyt voi rennon retrospektiivisesti diggailla vaikka molempia samana päivänä jos huvittaa, ja etsiä halutessaan suuria linjoja musiikillisten meemien takaa. Sillä loppujen lopuksihan kaikki liittyy yhteen ja kiertyy suurelle kosmiselle kehälle, aina luolamiesten rummunpaukutuksesta digitaaliseen bittivirtaan.
Aivan älyttömän hieno esimerkki 1970-luvusta tietyn viattomuuden ja epäkaupallisuuden aikakautena on progeosastoa edustavan Wigwamin Dark Album ja erityisesti sen kansi. Musiikillisestihan kyseessä on kelpo albumi, joka ei saavuttanut kovin kummoista kaupallista menestystä. Vuonna 1977 julkaistu lätty enteileekin jo progen kultakauden hiipumista.
Mutta tärkein kysymys onkin, miksi ihmeessä Pekka Rechardtilla on kansikuvassa kädessään valkoinen muovikassi? Onko Rekku matkalla kirjastoon vai onko siellä kenties hokkarit? Ehkäpä mies on poikennut matkalla Valintataloon. Tai sitten kassissa on soittamiseen liittyvää kamastoa – mutta miksi muovikassi? Ei edes hapsuin varustettu hamppuveska, Beavers-putkikassi tai joku muu ajan henkeen sopiva laukku.
Muovikassissa on jotain aseistariisuvan spontaania ja puhdasta. Ihminen, joka kantaa muovipussia, ei alista muita eikä kuulu eliittiin. Muovipussi-ihminen uskoo tasa-arvoon ja elää arjessaan jalat maassa. Muovipussi tuo mieleen lapsuuden uimahalliretket ja käynnit kirjastoautolla.
Eipä ole tosin muitakaan Wiguja turhasta poseerauksesta syyttäminen. Jätkät ovat aivan selvästi tulleet kuvaan ihan suoraan treeneistä. Mitä sitä turhaan vaatteita vaihtamaan tai asetelmaa miettimään, antaa musiikin puhua puolestaan.
Aitoa, taatusti. Tällaiseen ei meidän aikamme laskelmoivassa musiikkibisneksessä pysty kukaan. Näyttäkää minulle artisti, joka seisoo levyn kansikuvassa muovipussia roikottaen, niin minä näytän teille todellisen visionäärin!
Kuva: Timo Kelaranta
maanantai 7. helmikuuta 2011
Ninjuus on niin tätä päivää!
Mikä se on, joka yhdistää Maria Veitolaa, Dynamo-klubia ja Lego-ukkeleita, ihan vain muutaman esimerkin mainitakseni? No sehän on tietenkin ninjuus!
Jos siis haluat olla in elikkä pop, askartele asukokonaisuutesi mustasta jätesäkistä ja avantouintikengistä, varustaudu vanhalla bambusuksisauvalla ja hiivi pimeässä ääneti pahaenteisesti mulkoillen.
Lisää pukeutumisvinkkejä Mikon tyyliblogissa taas ensi maanantaina.
Jos siis haluat olla in elikkä pop, askartele asukokonaisuutesi mustasta jätesäkistä ja avantouintikengistä, varustaudu vanhalla bambusuksisauvalla ja hiivi pimeässä ääneti pahaenteisesti mulkoillen.
Lisää pukeutumisvinkkejä Mikon tyyliblogissa taas ensi maanantaina.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Volkswagenin uusi mainos on meillä kuvattu!
Mitä ilmeisimmin kuulun kohderyhmään, kun Volkkarin uusi Super Bowl -filmi puraisee niin pahuksen pirteästi! Sehän on aivan kuin meidän huushollissa kuvattu. No, autoa lukuun ottamatta. Mutta tuo junior-mallinen Darth Vader ja koko homma! Liikuttavaa!
Lisää tällaista hyvän mielen mainontaa toivoo yli-ikäinen jediritari Raisiosta.
Lisää tällaista hyvän mielen mainontaa toivoo yli-ikäinen jediritari Raisiosta.
torstai 3. helmikuuta 2011
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Haluatteko kuvanne mieluiten meilillä, cd:llä vai HD:lla?
Meillä mainostoimistossa sattuu ja tapahtuu tavan takaa. Tai yleensä ensin tapahtuu ja sitten sattuu, mutta onneksi tällä kertaa ei kovin kipeästi.
Päivän vilpittömimmät naurut Aurakadulla herutti keskiviikkona kuitenkin se nimeltämainitsematon asiakas, joka oli luvannut lähettää kuvamateriaalia tekeillä olevaa esitettä varten. Kuvat eivät saapuneet meilitse, niitä ei ladattu serveriltä eikä postel-Joona kantanut kassissaan cd:ta, vaan tarjolla oli jotain paljon kovempaa. Eihän tätä kukaan usko, mutta digitaalisessa muodossa olevat kuvat nyt joka tapauksessa pamahtivat paikalle kaukaa Atlantin takaa pahvilaatikossa. Kuva kertoo kaiken.
Päivän vilpittömimmät naurut Aurakadulla herutti keskiviikkona kuitenkin se nimeltämainitsematon asiakas, joka oli luvannut lähettää kuvamateriaalia tekeillä olevaa esitettä varten. Kuvat eivät saapuneet meilitse, niitä ei ladattu serveriltä eikä postel-Joona kantanut kassissaan cd:ta, vaan tarjolla oli jotain paljon kovempaa. Eihän tätä kukaan usko, mutta digitaalisessa muodossa olevat kuvat nyt joka tapauksessa pamahtivat paikalle kaukaa Atlantin takaa pahvilaatikossa. Kuva kertoo kaiken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
