Pilvimusaa

Viikon osuvin otsikko tulee tässä. Juuri viime päivät olen nimittäin kuunnellut lähinnä Hawkwindiä, Yesiä, Motörheadia ja The Whota. Ehkä Amazonin ja kumppaneiden kandeekin jatkossa panostaa myös pirimusa- ja trippimusa-palveluihin.

Bob laajentaa Turkuun!

AD - ihmisen paras ystävä

Työkaverini Seba lähtee aivan näinä päivinä kohti uusia kuvioita. Vanha sananparsi sodasta, joka ei yhtä miestä kaipaa, pätee mainostoimistossakin. Miehiä menee, naisia tulee, henkilöitä vaihtuu. Se on melko yleistä ammatissani, luultavasti yleisempää kuin vaikkapa kunnallisen sektorin puolella. Meillä kummallisella sektorilla ihmiset vaihtavat työpaikkaa, useimmiten vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan, toisinaan autetusti. Vaihtuvuus on työn suola ja uudet naamat virkistävät meininkiä kummasti. Toisten kanssa tulee pidettyä eron jälkeenkin yhteyttä, jotkut katoavat maailman tuuliin. Joka tapauksessa, moikataan kun tavataan!

Mainonnan suunnittelu on tiimityötä, mutta ennen kaikkea se on parityötä. Olen reilun 13 työvuoden aikana työskennellyt kuudessa työpaikassa laskujeni mukaan 32 AD:n kanssa. Voi olla että joku unohtuikin, mutta älkää ottako sitä henkilökohtaisesti.

Toisten kanssa olen ehtinyt tehdä vain muutaman satunnaisen projektin, mutta muutamien kanssa on istuttu pitkiä iltoja, löydetty yhteinen sävel, taisteltu tuulimyllyjä vastaan, reissattu ulkomaita myöden, tuskailtu aikataulujen järjettömyyttä ja budjettien pienuutta, juovuttu onnistumisen ilosta yhtä lailla kuin täristy turpaan saamisen jäljiltä. Parhaimmillaan AD-copy-kombinaatio muistuttaa parisuhdetta – niin hyvässä kuin pahassa.

Kiitos siis teille, Jussi, Janne, Maiju, Jaska, Hessu, Roy, Pera, Mikko, Johanna, Severi, Mikko, Joona, Harri... Ja nyt siis myös Seba. Olen oppinut paljon teidän kanssanne työskennellessäni - toivottavasti kokemus on ollut edes hiukan molemminpuolinen.




AD-copy-yhteistyötä kauneimmillaan.

Kun ehtis, jos jaksais

Viime aikoina olen jälleen kerran pohtinut aikaa, sen käyttöä ja ennen kaikkea sen rajallisuutta.

On paljon kaikenlaista, mitä haluaisin kovasti tehdä. Moni kaikenlaisista liittyy kirjoittamiseen. Vastikään eräs muusikkokaverini tilasi minulta yltiöpositiivisen iskelmäsanoituksen. Toinen taas tiedusteli, olisinko kiinnostunut tekemään käsikirjoitusta humoristiseen lyhytelokuvaan. Tällaiset kyselyt ovat aina ilahduttavia ja otan ne vastaan lapsellisen innostuneesti, vaikka järki-ihminen varmasti kieltäytyisikin oikopäätä kaikesta ylimääräisestä. Onhan se hölmöä, kun omat lastenrunohommatkin laahaavat miten sattuu. Sarjakuviakin olen suunnitellut alkavani pitkästä aikaa taas piirtää, ja aika monta aloitettua kirjoitusprojektiakin on kesken.

En kuitenkaan enää nykyisin ole täysin epätoivoinen ajankäyttöni suhteen. Käyn toki kokopäivätyössä viitenä päivänä viikossa. Tämä merkitsee sitä, että työ matkoineen haukkaa jokaisesta arkipäivästä vähintään kello 7.30–17.00 välisen ajan. Usein enemmänkin, vaikka kuinka yrittäisi järkeistää, priorisoida ja inhimillistää. Työn jälkeen suurimman osan ajasta kahmaisevat koti- ja perhehommat. Useimmat varmaan tietävätkin, mistä on kyse. Ruuanlaittoa, kaupassa käymistä, kuskaamista, tiskaamista, kadonneiden legojen etsintää, lumen lapioimista, iltasadun lukemista ja talon pystyssäpitoa. Rapistunutta kuntoakin pitäisi ehtiä jossain raossa hoitaa. Omaa aikaa on tarjolla yleensä suunnilleen kello 21 ja 22 välillä, ja silloin on ihme, jos jaksaa väsymykseltään kynää pidellä. Vähänkään isommat projektit tuntuvat mahdottomilta.

Pointti onkin siinä, ettei kannata pyrkiä haukkaamaan liian suurta palaa kerrallaan. Muuten kaikki tyssää turhauttavaksi jossitteluksi ja parempain aikain vartomiseksi. Perheen ja työn sekä yleisen väsähtäneisyyden kanssa painivalle sopivia kulttuuriponnisteita ovatkin kokemukseni mukaan sellaiset, joita ehtii harrastaa 15-30 minuuttia kestävän työmatkan aikana tai pienellä iltalenkillä. Näihin kuuluvat esim. lastenrunot, aforismit, iskelmäsanoitukset, bloggailu ja pakinointi. Sen sijaan näin rajoitetulla aikataululla ei edes kannata pahoittaa mieltään haikailemalla sarjakuvien, elokuvakäsikirjoitusten saatika romaanien tekemisestä.

Niinpä tyydyn pienimuotoiseen puuhasteluun ja siksi myös usein tiedusteltu Leopoldin ja Osvaldin comeback jää yhä hautumaan. Siihen asti saatte selvitä uusinnoilla!




P.S. Jos ajankäyttö tuntuu ongelmalliselta, kannattaa myös verrata omaa tilannettaan kädellisiin lähisukulaisiin. Katsoin luontodokumentin, jossa kerrottiin vuoristogorilloista. Ne ovat aktiivisia noin 12 tuntia vuorokaudessa, ja lähes koko tuo aika kuluu pelkkään ruuan hankintaan. Kaksi kertaa meikäläisen painoinen gorillauros voi syödä päivässä 20 kg lehtiä, kasvissyöjä kun on. Arvatkaa paljonko ajasta menee tuon määrän ulostamiseen. Ei siinä kauheasti jää aikaa toissijaiselle kulttuuripuuhastelulle, kun sukupuuttokin uhkaa.

Yhden kuvan tähden

Joskus kannattaa lukea kokonainen kirja vain yhden ainoan lauseen tähden. Tai katsoa elokuva yhden ainoan kuvan tähden.

Luin viime viikonloppuna Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmän. Varmasti ainoa, mitä siitä muistan, on lause: "He synnyttävät hajareisin haudan yllä, valo välähtää hetken, sitten on jälleen yö."

En uskalla väittää ymmärtäväni jokaista sanaa näytelmästä, enkä tiedä onko Beckett edes tarkoittanut vertauskuvallista tekstiään perinteisessä mielessä ymmärrettäväksi. Mutta tuon yhden hienon, ajatuksia herättävän lauseen takia teos kannattaa lukea.

Sama asia tuli mieleeni eilen, kun olin katsomassa Pernilla Augustin ohjaamaa Sovinto-elokuvaa. Se nimittäin todisti, että toisinaan kannattaa katsoa koko synkkä, raskas ja masentava elokuva vain yhden kirkkaan, kauniin ja toivorikkaan kuvan tähden.

Sovinto-elokuvassa tuo kuva oli miltei alussa. Siinä päähenkilö Leena (Noomi Rapace) kävelee kynttilöin valaistuun uimahalliin, asettuu altaan reunalle ja katsoo sivulleen, jossa seisoo hänen nuorempi minänsä (Tehilla Blad), molemmat jännittyneitä ponnistamaan sinisenä hohtavaan veteen ja kirjaimellisesti sukeltamaan syvälle lapsuuden takaumiin.




Tämä yksi, laaja kuva korvaa toiveikkuudellaan kaikki ne elokuvan epämiellyttävästi silmille tunkevat, likaiset, ahdistavat ja rumat lähikuvat, joita katsoessaan teki miltei mieli antaa periksi pessimismille. Ilman alun toivoa antavaa uimahallikuvaa Sovinto-elokuvan tulevista hetkistä ei olisi ehkä selvinnyt. Yksi kuva kertoi sen, että ihminen voi selvittää menneet ja tehdä sovinnon itsensä kanssa, ja selvitä siitä ehjänä.




Näitä hienoja lauseita, toivorikkaita kuvia ja koskettavia kertosäkeitä pitäisi jokaisen meistä kerätä omaan salaiseen kansioonsa. Ne voivat auttaa selviämään läpi elämän lähikuvista, joissa itse näyttelet pääosaa, vaikka et haluaisi.

Kasvu vs. degrowth

Paisuntaa vai litistymistä? Kuva kertoo kaiken!




Lähde: MARK Suomen Markkinointiliiton jäsenkirje.

Kuka tää Matti oikein on?

Etenkin näin vaalien alla on riskaabelia lähteä kaduille ja toreille henkilökeskeisellä naamakampanjalla. Ainakin valtaosalle Turun keskustan kaduntallaajista eilen taajamaan levittäytynyt pahvihemmo jäi jokseenkin hämäräksi.

Autenttinen kohderyhmäpalaute ohikulkeneen teinin suulla totesikin osuvasti: "Joo joo, ihan kiva, mut kuka tää Matti oikein on?"



Ehkäpä muovirahaan ja nettiostoksiin tottuneelle nykyajan nuorisolle Matti kukkarossa ei vain ole tuttu käsite.

Mitä suomalainen mies oikeasti rakastaa?

"Ei suomalainen mies oikeasti rakasta mitään muuta kuin äitiään ja ajatusta sankarikuolemasta."

Tälläviisiin, tyylilleen uskollisesti vahvaan kärjistykseen ja provokaatioon luottaen pääsi tylyttämään sunnuntain Hesarissa valtakunnan virallinen äijäpoika Antti Joonas "Jone" Nikula.

Niille, jotka seuraavat mediaa vain valikoidusti, kerrottakoon että Jonehan on tuommoinen ihan suhteellisen fiksu nelikymppinen hevari, joka tietää tosi paljon musasta, uskoo jurottamiseen tyylilajina vielä puberteetin jälkeenkin ja vetää metalli- ynnä maanpuolustusrooliaan melko uskottavasti, mitä nyt toisinaan eksyy kissanruokamainontaan tai muille harhapoluille. Hesarin jutun punainen lanka oli miehen hienoin sanankääntein kuvailema kiintymys raskaaseen rock-musiikkiin, rakkauden kohteeseen, johon useimmat meistä suomalaisista miehistä voivat vaivatta samastua.

Mitä tykkäämisasioihin tulee, Jonen ja hänen kaltaistensa äijäpoikien dilemma piilee siinä, että sankarimetallihenkinen kysymyksenasettelu ikään kuin maalaa miehet nurkkaan. Olipa Tuntemattoman sotilaan, Tuska-festareiden ja tuntolevyn kolmiyhteyteen rakentuva mieskuva totista totta tai kieli poskessa rakennettu rooli, se antaa harmillisen vähän mahdollisuuksia toteuttaa itseään näiden traditionaalisten raamien ulkopuolella.

Ehkä Jonen kannattaisikin Sarasvuon oppeja mukaillen keskittyä tekemään sitä, minkä parhaiten taitaa. Jos osaa heittää hevimetallista ja populaarikulttuurista provokatiivista läppää matalalla äänellä, kannattaisi tehdä sitä ja jättää laajempia kansanosia koskevat rakkauspohdinnat väliin.

Omien havaintojeni mukaan suomalainen mies nimittäin rakastaa Nikulan mainitsemien asioiden lisäksi tai sijasta ainakin:
- vaimoaan
- lapsiaan
- taloaan
- venettään
- runoutta
- ruoanlaittoa
- suomalaista luontoa
- sukulaisiaan, vaikka ne olisivatkin toisinaan aika omituista väkeä
- tummaa suklaata
- puusaunan tuoksua
- kaikkivoipaista nousuhumalan tunnetta yhdessä ystävien kanssa, jotka on tuntenut lapsesta saakka
- jokaista terveenä elettyä päivää
- vauhdin tunnetta
- elokuvia, jotka koskettavat syvältä sielusta jollain käsittämättömällä tavalla, jota ei pysty selittämään
- pieniä suloisia koiranpentuja
- puukolla veistämistä
- kevätaamujen hiljaisia hetkiä, jotka paljastavat puutarhan orastavan kauneuden
- sitä tunnetta, kun tarttuu molemmin käsin kylmään terästankoon ja sekunnin sadasosan ajan tietää pystyvänsä nostamaan oman ennätyksensä penkkipunnerruksessa
- ajatusta maailmanrauhasta, vaikka se olisikin hatara ja heikkoina hetkinä vain utuinen unelma
- pitkän juoksulenkin jälkeistä eteeristä tunnetta, joka tuntuu kehon jokaisessa sopukassa ja kenties myös sielussa saakka
- sekä tietenkin raskaan rockin klassikoita, levyjä, kasetteja, cd-levyjä, selkälippuja, sähkökitaroita, rumpuja, festareita, keikkoja, niittivöitä, uhoa, moshpittiä ja koko sitä kollektiivista hurmosta – aivan yhtä lailla kuin poppia, progea, jazzia, bluesia, klassista, oopperaa, balettia sekä kansanmusiikkia.

Lisää ex-kansanedustajia mainoshommiin!

Eduskunnan jättävän Janina Anderssonin siirtyminen mainosalalle onkin jo ehtinyt herättää mielenkiintoa ja mielipiteitä. Perjantai Markkinointiviestinnässä yhteiskuntavastuuasiantuntijan ominaisuudessa strategioiden suunnitteluun ryhtyvä Andersson on kuitenkin vasta alkusoittoa sopeutumiseläkeläisten invaasiolle! Niin paljon pätevää populaa on piakkoin vapaalla jalalla, että Ammatinvalintaopas katsoo parhaaksi tarjota ennakkokurkistuksen kevään nimitysuutisiin:

Skandaali
Merikukka "Kukkis" Forsius, Strategiajohtaja. Erikoisalueenaan maineenhallinta ja henkilöbrändäys.

White Sheep
Paula "Pixeli" Lehtomäki, Head of Investors, kehittää uusia työkaluja sijoittajaviestinnän tarpeisiin.



Punkhelsinki
Mikko "Mixu" Alatalo, Producer/Singer/Songwriter. Vastuualueenaan äänimainonta sekä suuret ikäluokat.

King
Paavo "Bob" Väyrynen, Käyttäjäkeskeisen suunnittelun tutkimusjohtaja. Vastaa media- ja peliyksikön vetämisestä.




Nitro
Pertti "Spede" Salovaara, Voice Over Planner. Vastaa liikenne- ja ulkomainonnasta. (Sapattivapaalla.)

Satumaa
Suvi "Suzki" Lindén, Satutuokio-digiyksikön vetäjä, vastuualueenaan sujuva digiaikaan siirtyminen.



Mainostoimisto Kapina
Esko-Juhani Tennilä, Senior Advisor. Erikoisalueenaan sparraus, kyseenalaistaminen ja debatti.

Dynamo
Juha "Juhis" Mieto, Maajohtaja. Erikoisalueenaan Suomi-brändin rakentaminen.




Kuvan nimitysuutisella ei ole mitään tekemistä mainittujen henkilöiden eikä paljon muunkaan kanssa.

Äiti tuu pyyhkiin, kakkospostia pukkaa!

Vauvan käyttö mainonnassa on useimmiten hyvä idea. No, ei ehkä aina, mutta yleensä. Tai ainakin joskus. Toisinaan kannattaisi kuitenkin harkita asiaa – ja varsinkin silloin, jos mainoksen aiheena on paketin kuljettaminen perille ja kuvassa lapsosen yllä reilusti lököttävä vaippa. Ainakin, jos omakohtaiset vaippavuodet lämpöisine yllätyspaketteineen eivät ole vielä kovin kaukana muistojen sellofaanissa, on vaikea välttyä ei-toivotuilta mielleyhtymiltä. No, Postilla on tunnetusti muutenkin aivan oma logiikkansa näis kaikis jutuis.



Onnittelut joka tapauksessa Postille ihan jänskästä mainonnan ideasta. Nämäkin voisitte vielä käyttää!

Muista läheistäsi pehmeällä ja lämpimällä paketilla.

Yrityspalvelut – postia potan täydeltä!

Ykkösposti. Hiipii luoksesi ääneti aamuyöllä.

Haiskahtaako kakkospostilta? Ei hätää, tilaa hajuton e-kirje!

Ykkösposti lirahtaa, kakkosposti lörähtää, perille ne pärähtää!

Mainosmiehen businesspukeutuminen, kliseet ja tulkinta

Tänään on aika ryhtyä tyylibloggariksi ja nostaa pöydälle leikattu kissa nimeltä mainoshemmojen pukeutumiskliseet. Vaikka en välttämättä aina koekaan suurta yhteenkuuluvuutta kaikkien kollegoideni kanssa, olen kuitenkin syvällä sisimmässäni aivan tavallinen mainoshemmo. Haluaisin tuntea kuuluvani hienoon jengiin!

Melko usein kuitenkin tulee hetkiä, jolloin tajuaa,
a) miksi kokee vieraantumisen tunteita veroilmoituksen "ammattinimike"-kohtaa täyttäessään
b) miksi jopa lähisukulaisilla tuntuu olevan jotenkin perverssi käsitys työpaikastani
c) ja miksi tv-sarjoissa aina Pasilaa myöden muistetaan säännöllisin väliajoin vinoilla ammattini edustajille.

Paljon ei nimittäin tarvitse parodian keinoja käyttää, kun todellisetkin lausunnot ovat tätä luokkaa (autenttiset kommenttit Talouselämä-lehden reportaasista).

"Omistan varmaan yli 20 räätälillä tehtyä kauluspaitaa, pari ulkotakkia ja useamman puvun eri väreissä."

"Nykyään ostan kertarykäyksellä vuoden vaatteet. Paras ostospaikka on New York heinäkuussa: ale päällä, halpa dollari, paikallisväestö pois jaloista, ilmastoidut kaupat."

"Ostan Suomesta vain absoluuttiset perustarpeet kuten sukat."

"Olen lojaali ”omille” merkeilleni, Pradalle ja Dior Hommelle."

"Kotona pesulakeikan pitää osua jollakin tavalla sopivasti duunimatkan alku- tai loppupäähän. Vältän isoja ketjupesuloita."

Siis hei, kertokaa minulle, miksi hemmetissä mainoseskojen pitää aina väittää ostavansa kaikki vaatteet ulkomailta? Miten Suomesta voi muka olla vaikea löytää vaatteita – varsinkin kun äänessä on aina vankasti Kehä ykkösen sisäpuolella asustelevat tyypit? Ja kamoon, kenen tekstiilinäädän prioriteettilistalla on pesulan sijainti työpaikan ja kodin välisellä janalla? Haloo.




Olen nyt joka tapauksessa lukijoideni iloksi suomentanut seuraavaan muutamia mainosväen pukeutumiskliseitä. Ensi kerralla luvassa tyylibloggarin omat vaatevalinnat talvikauteen 2011!

"Ostan vaatteeni mieluiten New Yorkista."
= Silja Linella oli ne New York -teemaviikot ja ostin sieltä yhden pikeepaidan. Vai oliko se Viikkarilla?

”Ruumiinrakenteeni on perusmitoituksille haastava."
= On tullu vähän tota kessiä viime aikoina. Hiihtolomalla tuli tissuteltua.

"Olen lojaali omille merkeilleni."
= On älyttömästi helpompaa ostaa aina samaa, niin ei tarvi miettiä. Sitä paitsi vaimo yleensä ostaa suurimman osan vaatteistani.

"Laadukkaimmat merkkifarkut löytyvät ulkomailta."
= Kerran oltiin firman porukalla Roomassa ja ostin sieltä kolmellakympillä Celio-merkkiset farkut.

"Paras ostospaikka on New York heinäkuussa."
= Nokialla työskentelevä kaverini kertoi kerran kännipäissään. Helkkarin lesottaja.

"Suomessa ainoa paikka, jossa kannattaa asioida, on Stockmann."
= Olen niin pirun laiska ja se on tossa viiden minuutin matkan päässä. Käyn yleensä ruokiksella.

"Suomesta on mahdoton löytää yksilöllisiä vaatteita."
= Kaikki kollegat käy siinä samalla Stockmannilla. Ärsyttävää!

"Ylipukeutumisen vaaraa ei ole."
= Okei, meitsi voi ihan hyvin esiintyä töissä bändipaidoissa ja tennareissa 39-vuotiaana. Näkisittepä ne muut pellet!

"Pukeutuminen on minulle tapa heijastaa yksilöllisyyttäni."
= Vitsit, kun kehtaisi kerrankin tulla töihin just sellaisissa vaatteissa kun itse haluaisi.

Voiko brändi liimautua kuluttajan tajuntaan?

Joko tämä on aivan surkea tai sitten ilmiömäisen hyvä brändäys. En osaa oikein sanoa. Ajatelkaa nyt itse, että jossain kaukana, kaiketi päiväntasaajan lähistöllä, lämpimän vyöhykkeen jalo kansa saa elantonsa poimimalla mandariineja, satsumia tai klementiinejä (erottaako niitä kukaan?), joihin poiminnan jälkeen liimataan yksitellen iloisenvärinen tarra, jossa lukee Bruno. Sen jälkeen hellävaraisesti tarroitetut hedelmät kuskataan kauhealla vaivannäollä muulikärryin, autoin, junin ynnä laivoin maailman pohjoiselle puoliskolle ja viedään päivittäistavarakauppoihin. Kaupassa pohjolan juro, mutta näppäräsorminen kansa repii tarrat yksitellen irti ja liimaa ne päivittäistavarakaupan irtaimistoon. Niinpä rohkenenkin kysyä, että mitä hyötyä näistä tarroista on ja kenelle?

Kanta-asiakkuuden koskettavin muoto

Kävin eilen kotikaupunkini Raision kirjastossa, kuten tulee tehtyä vähintäänkin kerran viikossa. Useimmiten mukana raahautuu säkillinen kirjallisuutta ja muuta lainatavaraa sekä yksi tai useampi lastenosaston suurkuluttaja. Kirjat, cd:t ja dvd:t kulkevat kodin ja kirjaston väliä melko tiuhaan tahtiin, ja toisinaan saattaa käydä niin että jokunen nide hiukan myöhästyy. Niin oli käynyt tälläkin kertaa. Kun menin maksamaan sakkokertymääni, koin kanta-asiakkuuden sen hienoimmassa muodossa.

Sain nimittäin alennusta myöhästymissakoista. "Antaa olla tuommonen pyöreä summa, kanta-asiakkaalle", totesi kirjastonhoitaja ja puolitti pokkana sakon. Summa ei ollut suuri mutta ele sitäkin hienompi. Fiilis oli parempi kuin parikymppisenä naamavipillä jonon ohi Downtowniin päästessä.

Lainausmäärieni perusteella minulla toki olisi kirjastoon vähintäänkin platinatason kortti, mikäli sellaisia myönnettäisiin, mutta voisitteko kuvitella samanlaista palvelua S-, K- tai Ö-ryhmän henkilöstöltä? Inhimillisyyspisteet kirjastotoimelle!

Tuollaisessa tilanteessa, kirjastonhoitajan hymyillessä ystävällisesti, voi tuntea jossain syvällä sisimmässään, että on käyttänyt paitsi verorahojaan, myös omaa vapaa-aikaansa johonkin hyödylliseen.




Kuvassa Raision vuonna 1999 valmistunut kirjasto-auditorio, joka on muuten palkittu "vuoden betonirakenne" -palkinnolla, eikä suotta. Ystävällisen palvelun ohella saman katon alta löytyvät niin lasten, aikuisten kuin musikaalistenkin osastot.

Vaaniiko parisuhteessasi Omoseksuaali?

Joko sinä tiedät, mikä on gastroseksuaali? Jos et, niin perehdy toki tuoreimpaan Anna-lehteen. Kysehän on tietenkin miehistä, jotka hemmottelevat naisiaan tekemällä niin hyvää sapuskaa, että mimmeiltä menee ihan jalat alta. Ja koska kyse on miehistä, niin jotain seksuaalista sen täytyy tietenkin olla. Eihän meillä muuta ole mielessä. Kukapa sitä nyt huvikseen viitsisi ruokaa laittaa!



Anna-lehden ansiosta voit siis tunnistaa kotonasi piileskelevän gastroseksuaalin, mutta ei siinä vielä kaikki. Varo myös näitä!

Mokkaseksuaali: Valmistaa vaarallisen hyvää kahvia ja juottaa sen muka pyyteettömin aikein puolisolleen. Kahvi kuitenkin kiihdyttää sykettä, kohottaa ruumiinlämpöä ja saa aikaa outoa kihinää koko kehossa. Tietäähän sen, mitä tapahtuu kun on pannu kuumana!

Perennaseksuaali: Hurmaa puolisonsa puutarhurintaidoillaan. Nyppii rikkaruohot, nyrhii nurmikon, kalkitsee maan, möyhentää, kompostoi, haravoi ja harventaa – ja aivan oma-aloitteisesti. Tavoitteena on tietenkin saada vaimo houkuteltua puutarhamajaan ja päästä siementämään!

Suksiseksuaali: Houkuttelee kumppaninsa mukaan yhteisille hiihtolenkeille. Haluaa muka viettää yhdessä latuaikaa luonnon helmassa. Pöh. Seksiä se vain hinkuu. Haaranousu mielessä heti kun näkee ensimmäisen kukkulan.

Cyprocseksuaali: Maskuliini, joka hellii parisuhdettaan remontoimalla asuntoa. Esittelee mielellään isoja kalujaan. Paatuneimmat yksilöt rakentavat jopa kokonaisia omakotitaloja puolisoilleen. Erittää usein remonttihommissa miehekästä hienhajua, jonka todellinen tarkoitus on sekoittaa naaraan pää ja murtaa vastarinta. Varo tätä!

Omoseksuaali: Hemmottelee rakastettuaan pesemällä tämän likapyykit vuodesta toiseen. Turvautuu toisinaan myös silittämiseen, mitä kannattaa varoa piilevien eroottisten viestien vuoksi. Pitää huolen siitä, että puolisolla on joka aamu puhdasta päälle pantavaa. Pantavaa? Ai kauheeta, sanoinko mä pantavaa?

HUOM: Omoseksuaalinaaras on lähes yhtä vaarallinen kuin gastroseksuaalimies!