Lisää työintoa Anonyymin Kannustuksen Metodilla

Nyt tulee ilmainen vinkki kaikille työyhteisöille. Kuten jokainen tietää, julkinen kehuminen soveltuu huonosti ugrilaiseen geeniperimään ja kaverin kiittäminen on vaan jotenkin ristiriidassa juronormatiivisen käytöskoodiston kanssa. Useamman solistin muodostamassa asiantuntijaorganisaatiossa tehdään kuitenkin päivittäin töitä lajitoverien kanssa ja jollain kumman tavalla sitä yhteispeliä pitäisi psyykata. Mikä neuvoksi?

Meillä Briiffissä lanseerattiin toimitusjohtajan toimesta jokunen viikko sitten Anonyymin Kannustuksen Huoneentaulu™, joka saattaa primitiivisemmässä muodossaan olla joillekuille tuttu päiväkodista tai koulusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ilmoitustaululle lätkäisty fläppiarkki-tussikynä-käyttöliittymä toimii täysin itseohjautuvasti. Ja mikäli näitä kahden viikon välein otettuja kuvia on uskominen, työkaveria myös autetaan meillä melko kiitettävästi!






Bonuksena hyvä mieli autetulle ja auttajalle!

Mainostoimisto-Migan uudet haasteet!

Muista myös Migan aiemmat vaiheet Facebookissa.

Lööppilehdistön lyriikkamaanantai

Hyvin ovat kilpailijat synkronoineet maanantain otsikkonsa!

Kiprusoffin kioski eli onko hymyileminen palveluammateissa liikaa vaadittu?

Jääkiekkoilijat ovat saaneet viime päivinä sangen ansaitusti palstatilaa. Niinpä voinkin liukua lätkästä palveluammatteihin jouhevaa aasinsiltaa pitkin, kyseistä lajia sivuavan case-esimerkkini välityksellä.

Ilahduin vast'ikään kovasti, kun luin paikallislehdestä kahden vanhan luokkakaverini tuoreesta bisnesideasta. Kaupunkilehti Aamuset tiesi kertoa, että Nättinummen kasvatit Kiprusoffin Marko ja Kärkkäisen Miikka ovat pistäneet grillikioskin pystyyn Turun Pajamäessä. Kiprusoff muistetaan tietysti pitkän linjan lätkäammattilaisena ja Kärkkäinen puolestaan kunnostautui nuorempana jalkapallon puolella. Mainittakoon, että yhteisistä nimikirjaimista oli meikäläisellekin sen verran hyötyä, että ala-asteella M.K-tiimimme pärjäsi välituntipeleissä kolmestaan koko luokan loppuporukkaa vastaan – eikä varmasti allekirjoittaneen ansiosta.

Se, mikä jutussa vanhojen koulumuistojen lisäksi herätti mielenkiintoni, oli grilliyrittäjien valokuva. Itse olisin kuvitellut pikaruokabisnestä aika lailla iloisemmaksi hommaksi! Katsokaa itse, ostaisitteko makkaraperunat tämän näköisiltä mörökölleiltä? Missä on kutsuva hymy, missä palveluasennetta huokuva pilke silmäkulmassa?

No, eivätpä urheilijakaverukset kouluaikoinakaan mitään tyhjännaurajia olleet, joten linja on ainakin oma eikä muilta kopioitu. Pajamäen grillillä en ole vielä käynyt enkä tunne kyseisen yrityksen asiakaskuntaa, mutta jos Kiprusoff-Kärkkäinen-pakkiparin asiakaspalvelu on yhtä kivikasvoista kuin lehtikuvassa, ei muuta kuin onnea valitsemallanne tiellä. 




Lehtijuttu pani kuitenkin miettimään, miten säännöllisesti samaan hymyttömään tyyliin törmää suomalaisissa palveluammateissa – ja uskallan väittää, että useimmiten miesvaltaisilla aloilla! Mieleen tulee ainakin taajaan käyttämäni merkkihuoltoliike, jossa saa autolleen aina asiallista palvelua, muttei koskaan pienintäkään hymyä. Olen joskus oikein yrittämällä yrittänyt keventää tunnelmaa heittämällä jakohihna-henkistä herjaa palvelutiskillä, mutta turhaan. Ei töihin sentään olla tultu naureskelemaan, perhana sentään. Stockmannin tädit kyllä hymyilevät ja Kauppahallin tytöiltä saa lämpimän leivän lisäksi myös iloisen mielen, mutta ehkä se ei vain kuulu suomalaisen miehen itseilmaisuvalikoimaan. Ei ainakaan töissä. Sitähän saattaisi vaikka leimautua jonkin sortin bumtsi-bumiksi tai homppeliksi, hyvänen aika!

Täytyy vain toivoa, että jos Mikael Granlund joskus uransa loputtua perustaa grillin Oulusaloon, hän ehkä uskaltaa hymyillä asiakkaileen hiukan vapautuneemmin.

Joukkuelaji antaa luvan julkikännäykselle

Jääkiekkoväen kohtuullista tanakampi päihtymys edustustehtävissä on herättänyt jo jonnin verran äimistystä. Itse olen sitä mieltä, että aikuiset miehet voisivat hyvin ajoittaa viinaksilla läträyksen työtehtävien sijaan omalle vapaa-ajalleen, kuten me muutkin yleensä teemme. Paheksunnan sijaan haluaisin kuitenkin tuoda keskusteluun vielä yhden näkökulman lisää. Se on joukkueen merkitys juopottelun määrään. Vanhaa sanontaa vapaasti siteeraten: joukkueessa tyhmyys tiivistyy.

Ajatelkaapa yksilölajien edustajia. Entäpä jos maailmanmestaruuden tai olympiakullan voittanut ampumahiihtäjä, uimari tai pituushyppääjä kompuroisi kisoista kotiin aivan hirmuisessa humalassa? Mitä mahtaisi media saati suuri yleisö tuumata lentomatkalla paavikännit vetäneestä sulkapalloilijasta? Mitä kertoisi itsestään ja lajistaan suorassa uutislähetyksessä nuuska huulessa sekavia soperteleva suunnistaja? Ei hyvä.

Teesini kuuluukin, että joukkuelaji mahdollistaa kännäämisen hyväksyttävällä tavalla. Mitä isompi joukkue, sen enemmän voi dokata. Todennäköisesti jalkapalloilijat juovat enemmän kuin koripalloilijat, kun taas jääkiekkoilijat ovat lajin kiistämättömiä kingejä. Tosin amerikkalaisen jalkapallon puolella saatetaan tällekin saavutukselle löytää haastajia.

Joukkojuopumuksen analogiaa voi myös helposti jatkaa. Kun iloisissa tunnelmissa laulujuhlilta palaavan mieskuoron jäsenet tukevat toisiaan askeleen horjuessa, on kyse juhlinnasta. Kirjallisuusmatineasta yksinään hoiperteleva runoilija taas saa ylleen surullisen hahmon juopon viitan. Porukalla töiden jälkeen voi vetää vaikka kuinka fataalit koomat joutumatta ihmeemmän huomion kohteeksi. Yksin kotonaan kalsarikännejä tissutteleva taas on alkoholisti.

Suomalaiset haluavat nähdä viinanjuonnin joukkuelajina, vaikka sitä todellisuudessa harjoitetaankin yksilölajina.

Brändinhallintaa Itellan malliin (tai itellan)

Olen viime aikoina enimmäkseen pyöräillyt työmatkani, mutta tässä päivänä muutamana tuli logistinen tarve autoiluun. Ja eikös vaan rattiin hyppääminen palkittu rinnakkaisilla ajokaistoilla aivan silmieni edessäni avautuneella, ammatillisesti varsin mielenkiintoisella näytelmällä.

Vieri vieressä, kuin keskenään kisaten, ajoi kaksi hyvin tuntemamme, ennen Postin nimellä tunnetun jakeluyrityksen kuorma-autoa. Vaikka yritinkin keskittyä rauhalliseen taajama-ajoon, oli karaistuneen brändipoliisinkin pakko hieraista ensin silmiään ja sitten kännykkäkameran kosketusnäyttöä. En nimittäin meinannut ihan heti uskoa, että Itellan kaltaisen byroon brändinhallinta ontuisi niin pahasti.

Katsokaa itse, vasenta kaistaa ajavassa autossa yrityksen nimi on kirjoitettu pienellä i:llä, oikealla kaahaavassa taas Isolla! Fontti on sentään sama ja väri suunnilleen yhdenmukainen, mutta mitä himpskuttia pitäisi ajatella tuollaisesta huolimattomuudesta? "Ei sil oo niin väliä, pääasia että asiakkaiden kakkosposti ehtii ens viikoksi perille."






P.S. Muistathan myös Postin (tai postin) paljon ajatuksia herättäneen Kakkosposti-analyysin.

Kuin kaksi Jarlaa!

Millä grillaa hevimies?

Unohtakaa Lucifer, nyt tulee Pantera! Infernaalinen grilli raskaamman ruokavalion miehille!

Teenjuonnin sosiaalinen stigma eli pari sanaa loppusijoituksesta

Olen nyt ollut reilun kuukauden juomatta kahvia. Se on avannut silmäni muutamille mielenkiintoisille huomioille. En nyt puhu sisäisen hyvinvointini huikeasta paranemisesta, haalean veden ongelmasta tai kofeiinin vieroitusoireista kahdenkymmenen vuoden kahvittelun jälkeen. Puhun teenjuojia riivaavasta pussiongelmasta.

Teenjuoja on Suomessa useimmiten pussiteen varassa, olitpa lounaskuppilassa, vieraisilla, asiakaspalaverissa tai huoltoaseman baarissa. Vaikka harrastuksessaan pidemmälle päässeet teeistit usein muuta väittävätkin, pussiteessä ei mielestäni sinänsä ole mitään vikaa, kunhan tarjolla on vihreää teetä ja riittävän kuumaa vettä (95° C).

Ongelman muodostaa käytetyn teepussin loppusijoitus sivistyneellä ja sisäsiistillä tavalla.

Kun tee on halutunut riittävän kauan (3-4 minuuttia) ja on aika siirtyä höyryävän nautinnon pariin, olisi mukava laittaa käytetty pussukka johonkin jemmaan. Mutta minne? Mukien aikakaudella teenjuojalla on vain harvoin käytössä tassi eli aluslautanen. Käytetty teepussi on suhteellisen märkä, lähimateriaaleja värjäävä ja tuoksahtaa parhaassa tapauksessa epäilyttävästi itämaiselta. Mihin sellaisen voi korrektisti tunkea vaikkapa asiakaspalaverissa, jossa pöytä on täynnä läppäreitä ja muistiinpanovihkoja? Saatika normaalissa toimistotyössä, jolloin kuljeskellaan spontaanisti paikasta toiseen (kahvi)mukeja rennosti kannellen? Kerrassaan hankalaa!

Tämä johtaa siihen että teenjuoja, joka on muutenkin yhteiskunnassamme poikkeava yksilö ja joutuu selittelemään kahvittomuuttaan, päätyy silmätikuksi. Viattomat yritykset tunkea märkänä valuva teepussi ruukkukasvin juurelle, servetin väliin tai omaan rintataskuun johtavat yleensä muun yleisön kiusalliseen huomioon ja sosiaaliseen stigmaan. Pussiteen juonti on itse asiassa vaikeampi hoitaa korrektisti loppuun asti kuin vaikkapa tupakointi (röökin voi tumpata kengän alle ja piilottaa hyvin pieneen tilaan) tai purkansyönti (purkan voi huoletta nielaista tai liimata istuimen alapintaan). Teepussista ei pääse kunnialla eroon. Teepussi on epäkohta.

Toivonkin, että joku innovaattori keksii toimivan ratkaisun teepussin loppusijoitukselle, meidän teenjuojien ja kaikkien läheistemme parhaaksi.

Eräitä tukkuja

Innovatiivista nimipolitiikkaa Turun suunnalta. Pitäisi enää tietää, ovatko nämä keskenään kilpailijoita, samaa konsernia vai pelkkiä sattuman kauppoja kumpikin.

Tiia Vanhatapio on natsi

Tuoreessa Tekstiiliopettaja-lehdessä vaatesuunnittelija Tiia Vanhatapio kertoo työstään, taustastaan sekä ajatuksistaan käsityön opetukseen liittyen. Lehden kannessa siteerataan näyttävästi Vanhatapiota, joka kertoo, että hänen mielestään opetukseen kaivataan lisää natsimeininkiä. Haastatteluteksti kuuluu kirjaimellisesti näin: "Opetuksessa pitää olla vähän natsimeininkiä, se kasvattaa luonnetta ja ammattitaitoa."





Kommentti pani nielaisemaan kaksi kertaa. En ole ihan varma, mitä heitosta ajattelisin. Mutta jos otetaan vähän tatsia natsimeininkiin, niin lauseen voi tulkita vaikkapa näin:

a) Tiia Vanhatapio todella kaipaa opetukseen lisää maahanmuuttajien ja poikkeavien yksilöiden vainoamista, oppilaiden johtamista pelon ja nöyryytyksen avulla, työtovereiden vakoilua sekä myöhemmässä vaiheessa mahdollisesti joukkoteloituksia.

b) Vanhatapion mielestä opettajan tulee olla absoluuttinen auktoriteetti, jonka arvovalta perustuu sokeaan henkilökulttiin.

c) Vanhatapio ei oikeasti tiedä, mitä natsilla tarkoitetaan, joten hän käyttää termiä täysin syyntakeettomasti. Se on joku semmonen vähän niinku poliisi, tai emmä tiedä.

d) Lehden toimittaja on tarkoitushakuisesti nostanut natsimeiningin kanteen saadakseen lehdelle lisää lukijoita kansallissosialistipiireissä. Haiskahtaa salaliitolta.

e) Ammatinvalintaopas on huumorintajuton tosikko, joka ei ymmärrä, että natsi on nykyään ihan harmiton puhuttelunimike siinä missä kommari, homo tai muslimiterroristi. Eihän se ketään loukkaa.

f) Kenenkään järkevän ihmisen ei pitäisi mennä 2010-luvulla julkisuudessa laukomaan kaipaavansa natsismia, vaikka kotona käyttäisikin äidinkieltään e-kohdassa esiteltyyn, verrattoman värikkääseen ja hassunhauskaan tyyliin.


Kirjoittaja on mainonnan suunnittelija, joka kaipaa työhönsä vähän buddhameininkiä ja pikkuisen jeesusjuttuja.

Piraattituotteita Ideaparkissa!