Ammatinvalintaopas

Renny Harlin ja nettikaupan tarpeettomuus

2012-01-09T15:48:00.005+02:00

Semmoinen vaan tuli mieleen tuossa naistenlehteä lukiessa, että eikö toi Renny Harliini ole koskaan kuullut kirjakaupasta? Tai nettikirjakaupasta?

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Renny toimii muissa vastaavissa tilanteissa! Kuten esimerkiksi nähdessään lehdessä ravintola-arvostelun, jossa kehutaan uutta pariisilaisravintolaa:

"Bonjour, monsieur Hairliin täältä Los Angelesista vaan soittelee... pankaas lähettäen mulle postissa pari ankanmaksalla täytettyä kinkkurullaa ja pökäleen verran artisokkamoussea! Mun vatsassa kurnii nyt vivahteikas nälän kirjo. Ja mainitsinko mä, että musta olis upeeta jos mä voisin tehdä jonkun ruoka-aiheisen leffan!"

Entä miten Renny toimii lukiessaan lehdestä vaikkapa Tuomas Holopaisen haastattelun:

"Renny täsä morjens, kuule viittitkö lähettää mulle sen Nightwishin uuden lätyn? Ai mikä Spotify, WTF? Ei mulla oo mitään semmosia, mä olen enempi tämmönen yhteydenottajamies. Ja et viittis tulla sen teidän bändin kanssa vetää meille keikan ens lauantaina, meil on Erikan kanssa pienet grillijuhlat tossa takapihalla. Olis upeeta ohjata teille joku musavideo joskus..."

Tai entä jos Rennyllä alkaa yhtäkkiä oluthammas kolottaa. Veikkaanpa, ettei Lauri kipaise lähikauppaan ostoksille. Ei kun kännykästä nopsaan Erkki Sinebrychoffin numero ja soittoa sinne, eiköhän se pane kaljaa tulemaan.

"Toi teidän bisse on koskettanut mua jo vuosia monella tasolla, miehenä, isänä, aviomiehenä... kyl sä tiedät. Ja sitähän voisi joskus tehdä jonkun kalja-aiheisen elokuvan... vaikka Pussikaljaelokuvan. Ai meniks se jo? No joku muu, whatever."

Ne on kuulkaas ihan oma lukunsa nuo julkkikset.

Ihan pari lakialoitetta vaan kansamme parhaaksi

2012-01-03T15:00:00.004+02:00

Tupakat saatiin vihdoin piiloon kaupan tiskeiltä houkuttelemasta puolustuskyvyttömiä suomalaisia ylettömään kessutteluun. Eläköön! Tiedättehän tuon tupakkatuotteiden esilläpitokiellon, jonka mukaan savukeaskit taikka tupakkimerkkien logot eivät enää saa näkyä myymälässä, vaan tilalla on oltava jotakin neutraalia ja korrektia, kuten numerotaulukko jonka yhden luukun takaa löytyy yksiä röökejä ja toisen luukun takaa toisia. Kukaan ei tosin tiedä mitä löytyy ja mistä – ja tässä piileekin juuri uuden lain nerokkuus. Sillä kyllähän se on ihan selvä, että mitä vaikeammaksi yököttävien syöpäkääryleiden löytäminen tehdään, sitä paremmaksi kohenee kansamme terveys ynnä mieskunto!

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Siksi olenkin koonnut tähän ihan vaan muutaman lisäehdotuksen, joilla tupakkakätkennän aloittamaa turvallista ja terveellistä linjaa pitäisi mielestäni jatkaa.

1) Tupakointi on kiellettävä koko Suomen ilmatilassa terveydellisenä uhkana. Samaten ja samojen syiden nojalla on julistettava kieltoon grillaus, avotulen poltto sekä jäällä kävely, jäiden polttelusta puhumattakaan.

2) Tupakka- ja savuke-sanojen sekä niiden synonyymien käytöstä on luovuttava sekä puhutussa että kirjoitetussa muodossa. Niiden sijaan on käytettävä esim. muotoa t*****a ja s****e. Julkisen tahon on myönnettävä määrärahoja houkuttelevien tupruttelukuvausten poistamiseen kotimaisesta kirjallisuudesta sekä elokuvista. Taiteellisten arvojen säilyttämiseksi voidaan poikkeustapauksissa sallia sähkötupakat (esim. Kaurismäen elokuvissa). Volter Kilven nuorisoa villitsevä piipunvalintakohtaus tulee tulevissa painoksissa korvata laajalla nikotiinikorvaushoidon kuvauksella.

3) Savukkeiden ohella myös kaikki makeiset sekä yli 10% rasvaa tai vähääkään natriumglutamaattia sisältävät tuotteet on piilotettava kuluttajilta kaupoissa. Koska tiskin alla alkaa olla tungosta, niin kätkettäkööt terveydelle haitalliset murkyt vaikkapa kauppamajojen takapihalle tai saunan taakse. Siellä on kuulemma vielä tilaa.

4) Kaikki alkoholijuomat keskiolut, kotikalja sekä sima mukaanlukien ainoastaan apteekkeihin ja osto pelkästään lääkärin reseptillä. (Tiedän, että tätä on joskus kokeiltu huonolla menestyksellä, mutta luuletteko että sitä enää kukaan muistaa!)

5) Lopullisena tavoitteena olkoon, että kaupoissa myydään ainoastaan hammasharjoja, ehkäisyvälineitä sekä Nutrilett-valmistetta.

6) Kooltaan riittävän suuret ja selkeät varoitustarrat on liimattava kaikkiin sähkölaitteisiin, moottoriajoneuvoihin sekä urheiluvälineisiin. Näiden ja muiden välitöntä vaaraa aiheuttavien tuotteiden myynti on riskien minimoimiseksi keskitettävä Kemi-Kuusamo-akselin pohjoispuoliselle haja-asutusalueelle.

7) Fluoraus taas osaksi peruskoulun opetussuunnitelmaa sekä yli 16-vuotiaille pakolliset fluoraustunnit kahdesti viikossa lähimmässä Kelan toimipisteessä.

8) Alkolukko vakiovarusteeksi kaikkien kulkuneuvojen, virastojen, julkisten tilojen ja kotitalouksien oviin sekä katuosuuksille. Tänne ei ole kuulkaas humalassa mitään asiaa toikkaroitsemaan!

9) Heijastinliivi pakolliseksi kaikille Suomen kansalaisille ulkosalla lokakuun ja huhtikuun välisenä aikana.

10) Konttauskypärä kaikille alle 3-vuotiaille lapsilisän menettämisen uhalla.

Johan on perkele, jos ei ala kansan kondis näillä keinoin kohentua!

Vuoden ensimmäinen "kaksi marjaa"

2012-01-02T15:51:00.003+02:00

Hyvää uutta vuotta 2012 rakkaat lukijat! Aloitetaanpa taas perinteisellä "kuin kaksi marjaa" tai tässä tapauksessa "kuin kaksi Mattia" -kuvahassuttelulla. On se vaan semmoinen energiapakkaus tämä meidän Maikkeli – ja herrallahan on alkaneena vuonna luvassa pyöreitä synttäreitä, kuten eräillä muillakin suurmiehillä tässä ihan lähipiirissä!

Pari sana jääkiekkoväkivallasta ja argumentoinnista

2011-12-14T13:05:00.003+02:00

Suuri päävammakeskustelu käy taas sen verran kuumana kansalliskamppailu-urheilumme jääkiekkoilun liepeillä, että oli ihan pakko kaivaa esiin marraskuussa 2005 Turun Sanomien Treffi-lehdessä julkaistu kolumnini. En nimittäin usko, että mikään on kuudessa vuodessa muuttunut, ainakaan väkivaltaa puolustavien tahojen argumentoinnissa.

• • • • •

On suorastaan ihailtavaa, miten nerokkaasti ihmiset argumentoivat mielipiteitään puhuessaan itselleen rakkaista asioista. Ajatellaanpa nyt vaikka jokatalvista jääkiekon väkivaltaa. Jos on yhtään seurannut keskustelua aiheen tiimoilta, niin kyllähän tiukkapipoisimmankin lässyttäjän on pakko tajuta turpaanvedon kuuluvan lätkäkaukaloon, kun se kerran niin pätevästi perustellaan. Miksei sama logiikka muka toimi myös muissa yhteyksissä? Eihän väkivalta toki ole pelkästään jääkiekon yksinoikeus, vaan koko kansan yhteinen asia!

• • • • •

"Kyllä tappelut ovat aina kuuluneet peruskoulun ruokailuun. On ihan turha moralisoida, jos kundit ottavat toisistaan reilusti mittaa. Jotkut lasten vanhemmat, jotka eivät itse ole sisällä opetussuunnitelmassa, nostavat siitä turhaan melua. Mutta hei, jos joku tulee leipomaan sua takaraivoon kesken tillilihan syömisen, et sä voi jäädä ihmettelemään, vaan sun pitää näyttää kuka käskee. Kouluruokailu on miesten laji, ja kun äijät suuttuu, on ihan OK pudottaa hanskat ja matsata. Se kuuluu pelin henkeen, ja jokaisen pannukakkua haluavan on vaan hyväksyttävä se."

(Maarit 34 v, kotitalouslehtori)

• • • • •

"Kaupunkiautoilu on kovavauhtinen kontaktilaji, eikä ole ihme että vahvasti latautuneet isokokoiset äijänjärkäleet polttavat joskus kääminsä liikenteen tuoksinassa ja alkavat mätkiä toisiaan. Ruuhkassa odottelu ja pitkät matkat lähiöihin syövät miestä. Jos edessä ajava bussikuski vielä ärsyttää ajamalla nopeusrajoitusten mukaan, niin ei ole yhtään ihme että risteyksissä lätisee. Eikä väkivalta ole mikään autoilun lieveilmiö, vaan erottamaton osa lajia."

(Reima 48 v, työsuhdeautoilija)

• • • • •

"On selvää, että yleisö maksaa kirjamessujen lipuista nähdäkseen kunnon mäiskintää eikä mitään teknistä hiplaamista. Perinteet velvoittavat, sillä olihan kynämiehillä jo 60-luvun kultaisina vuosina tapana antaa rystysten laulaa. Muistelkaapa vaikka legendaarista Salama–Saarikoski–Salo-ketjua! Väkivalta on yksi viihdyttävimmistä osa-alueista kirjallisuudessa, mutta sen negatiivisia puolia liioitellaan. Primitiiviset reaktiot vain yksinkertaisesti kuuluvat kirjallisuuteen, ja joka ei tätä hyväksy niin siirtyköön sulkapallon pariin!"

(Matti 51 v, kustannuspäällikkö)

Lisää tehottomuutta talveen!

2011-11-10T08:32:00.004+02:00

Nykyajan hömpötykset, sähkö etunenässä, ovat luoneet meille illuusion siitä, että ihmisen pitäisi olla yhtä ponteva, viriili ja tehokas ympäri vuoden. Tämähän on mitä suurimmassa määrin täyttä puppua ja täysin vastoin geneettistä perimäämme. Mitä ennen tehtiin, kun valoisa satokausi oli ohi ja pitkä, pimeä ajanjakso alkoi? Keskityttiin pysymään hengissä, ja jos mahdollista, lämpimänä. Ei pohjolan talvi ole innovatiivisten strategiatyöpajojen tai tehokkaiden tuottavuusseminaarien aikaa. Se on levon aikaa.

Olen varma, että ihmiset ovat jossain vaiheessa evoluutiota vain yksinkertaisesti menettäneet kyvyn kuunnella omaa elimistöään. Se näkyy tietysti muulloinkin kuin talvella, ja erityisen surkealta lajimme tulevaisuus näyttää, jos sitä vertaa muiden pallomme asukkaiden valmiuksiin. Jatkaako majava puiden kaatamista sen jälkeen kun pato on valmis? Ei. Raataako orava itsensä sairaalakuntoon käpyjä kerätessään tai pitääkö karhulle antaa rauhoittavia, että se tajuaa käydä talvilevolle? Ei, ei. Niillä on tallella tuntuma omaan elimistöönsä ja niitä ympäröivään luontoon. Meillä ei.

Miten tämä sairaalloiseksi muuttunut itsetuntemusongelma sitten ratkaistaan? Olen itse viimeisten parin vuoden aikana omakohtaisten vaikeuksien kautta vakuuttunut siitä, ettei elämäänsä sopivasti hidastaakseen ja elämänlaatuaan parantaakseen tarvitse myydä omaisuuttaan ja muuttaa Tiibetiin tai jättäytyä vuorotteluvapaalle kirjoittamaan elämäntaito-opasta. Pienet ratkaisut riittävät. Tässä nyt aluksi muutama, jotka olen itse havainnut toimiviksi:

• Vaihda henkilöauto pyöräilyyn.
• Syö joka päivä kunnon lounas.
• Lopeta kahvinjuonti.
• Älä ota tietokonetta kotiin työpäivän jälkeen.
• Aloita uudelleen joku nuoruuden harrastuksesi.
• Mene nukkumaan silloin kun nukuttaa, äläkä kellon mukaan.

Jos sinä sanot, että nuohan ovat itsestäänselvyyksiä, niin minä kysyn mikset sitten toteuta niitä? Kyse ei ole isoista ja ihmeellisistä asioista, joiden avulla voi paeta todellisuutta, vaan pienistä valinnoista, jotka auttavat sietämään omaa, valitettavan epätäydellistä elämäänsä.

Samaan sarjaan kuuluu myös ajatus talviseisokista. Älkää nyt luulko, että tarkoitan sitä että kaikkien pitäisi olla lokakuusta huhtikuuhun tehottomia riippakiviä, jotka tuottavat työnantajalleen pelkkiä sairaskuluja. Talvella pitäisi vain tajuta jättää pois kaikki epäoleellinen ja turha, niin jäisi resursseja niille tärkeimmille asioille – liittyivätpä ne porvarilliseen palkkatyöhön, laatuaikaan lasten kanssa tai lisääntymisvietin toteuttamiseen. Nukkukaa enemmän! Syökää hyvin! Kuunnelkaa itseänne!

Ja hei, jos tämä kirjoitus on jonkun mielestä epälooginen, poukkoileva tai suorastaan kehno, niin mitä muuta voi odottaa. Nyt on marraskuu ja olen antanut aivoilleni luvan levätä!

Sopivaa hitautta etsimässä

2011-11-07T14:43:00.008+02:00

Loppusyksy on vaikeaa aikaa. Kaikki ottaa voimille. Pelkkä herääminen tuottaa tuskaa. Pimeys käy päälle kuin märkä lainapeite. Tunnelma lähenee lohdutonta. Erityisen raskaalta saattaa tuntua, jos työparisi sattuu samaan aikaan olemaan kuvausreissulla eteläisessä Euroopassa purkittamassa yhdessä käsikirjoittamaanne tv-filmiä. Olisi helpointa vain antaa periksi ja hautautua pessimismiin.

Jotta selviytyisi järjissään läpi loka- ja marraskuun on pakko ottaa proaktiivinen asenne kaamokseen. Aloitin urakan listaamalla kasan positiivisia asioita, jotka ovat piristäneet minua viime viikkoina. Ja kuinka ollakaan, huomasin niiden kaikkien liittyvän tavalla tai toisella arkipäivän hidastamiseen.

Ehkä se liittyy ikään tai sitten siihen että olen työskennellyt viimeiset 14 vuotta alalla jossa kaiken pitää olla valmista viimeistään nyt tai mieluiten jo eilen. Joka tapauksessa olen huomannut arvostavani yli kaiken kiireettömyyttä. Sitä, että kiertelen kirjastossa tunnin enkä lainaa mitään. Sitä, että saan järjestellä loputtomiin reseptikansioni hitaasti hautuvat uuniruuat -osastoa. Tai sitä, että vain istun hiljaa paikoillaan ja kuuntelen seinäkellon raksutusta.

Tässä TOP 5 lokakuun ajalta:

1) Indian Goa -tee

Teen juominen ylipäätään on omiaan rauhoittamaan mieltä ja vähentämään turhaa kiirettä. Itse asiassa teetä ei voi juoda liikaa. Ja jos teellä vielä on tällainen nimi, sen on pakko toimia!

2) Bossaliina

Turun Maariankadulla sijaitsevan kahvila Bossaliinan koko paketti on kuin suunniteltu hetken rauhoittumiseen kiireisen päivän keskellä: salaatit, pikkuleivät, musiikki, sisustus ja koko miljöö, jossa tuntuu kuin olisi siirtynyt muutaman vuosikymmenen takaiseen mummolaan. Surullista asiassa on ainoastaan se, että juuri saamani tiedon mukaan Bossaliina lopettaa toimintansa. Kurjuus!

3) Carl Larssonin Unelmia harmoniasta -näyttely

Jos haluaa löytää henkisen esikuvan pittoreskia kiireettömyyttä huokuvalle elämäntavalleen, kannattaa käydä tsekkaamassa Carl Larssonin näyttely nyt Turun taidemuseossa tai ensi vuoden puolella Ateneumissa. Seitsenlapsisen perheen taiteilijaisä panosti kaikessa kotoisaan käytännöllisyyteen, unohtamatta esteettisiä arvoja. Larssonin maalauksista huokuva douceur de vivre, elämän suloisuus, on jotain, mitä ei löydy tämän päivän sisustuslehtien sivuilta. Omana aikanaan radikaali viiksiniekka oli vaimonsa kanssa tyylien sekoittaja, jonka keskeinen viesti on: Keskity perheeseen ja kotiin.

P.S. Kiitos opastuksesta, Elli Lippo!

4) Lehtien haravoiminen

Tämän lähemmäs luontoa ja vuodenaikojen luonnollista vaihtelua ei kolmannen vuosituhannen urbaani toimistotyöläinen pääse. Tuoksua myöten rauhoittava kokemus, jonka hyvänä puolena on myös se, ettei kyseessä ole mikään projekti, joka suunnitellaan, tehdään ja arkistoidaan, vaan lähinnä ikuisuus-tyyppinen puhde. Haravoidessaan ihminen on vain mitättömän pieni osa luonnon kiertokulkua, ja voi siten korkeintaan kuvitella luovansa järjestystä kaikkeuteen.

5) Konstaapeli Reinikainen

Sosiaalisen median, online-uutisoinnin ja mobiilin tiedonsiirron aikaa eläessäni olen huomannut itse käyväni aivan toisilla taajuuksilla. Sisäinen optiminopeuteni on suunnilleen sama kuin 1970-luvun itäautoilla tai tv-ohjelmilla. Niinpä suosittelenkin kaikille sopivaa hitautta havitteleville erittäin lämpimästi vanhoja Reinikainen-jaksoja, jotka ovat saatavilla kätevässä dvd-formaatissa.

Kyseessä on paitsi yksi ihan parhaita Suomessa ikinä tehtyjä tv-sarjoja, myös aikahyppy turvalliseen lähihistoriaan. Reinikainen kertoo, miten paljon maailmamme onkaan muuttunut 30 vuodessa eli sitten oman lapsuuteni. Kerronnan ihanan verkkaisuuden lisäksi silmään pistää eritoten se, miten tuolloin elettiin. Ei 1980-luvun alun Tampereella ollut sisustussunnittelijoita eikä stylistejä, autona oli toistakymmentä vuotta vanha Tippa-rellu, miehet pitivät viiksiä ihan tosissaan eikä ironisena kannanottona ja kaupungin ainoa etninen väriläiskä oli kreikkalainen ravintola. Reinikaiset sopivatkin juuri tällaiselle melko vanhanaikaiselle ihmiselle, jolle 2000-luku olisi mieluiten saanut jäädäkin scifi-elokuvien futurismiksi

Ja muuten, arvatkaapa montako jaksoa koko kansan kollektiiviseen muistiin tallentunutta Reinikaista aikoinaan tehtiin? Ei sataa eikä viittäkymmentä, vaan ainoastaan 15. Usko tai älä.

Taina-täti kosketti lukijakuntaa

2011-11-03T11:37:00.003+02:00

Kuten vakkarilukijani ovat huomanneet, Ammatinvalintaopasta on tullut kirjoitettua viime aikoina melko laiskaan tahtiin. Niinpä kävijöitäkin on ollut aika hintsusti.

Keskiviikkona kuitenkin niinsanoakseni pomppasi! Lounastunnilla lievästi pöyristyneessä mielentilassa Taina Kovalaiselle ja hänen asenteilleen omistamani pikku piikki aiheutti myös melkoisen piikin kävijätilastossa. Kuten kuvasta näkyy, pelkästään keskiviikon aikana Ammatinvalintaopasta kävi lukemassa liki 2700 ihmistä, mikä on noin 50-kertainen määrä tavanomaisiin nenänkaivuuraportteihini verrattuna. Vuorokaudessa päästiin jo yli neljään tuhanteen!

Myös lukijakommentteja tulvi rutkasti tavanomaista enemmän. Olen vallan ihastunut! Tietysti ensinnäkin siitä, että blogiani luetaan, mutta ennen kaikkea siitä, kuinka yksimielisesti ihmiset tuomitsevat syrjinnän "erilaisuutta" edustavaa vähemmistöä, eli tässä tapauksessa kehitysvammaisia kohtaan. Samaa viestii sekin, että samana päivänä Facebookiin perustettu "Ei Tainaa minun takapihalleni" -ryhmä keräsi vuorokaudessa 14 000 jäsentä.

Hienoa ihmiset! Tämä osoittaa mielestäni taas kerran mahtavalla tavalla sosiaalisen median voiman ja nopeuden. Tuntuu hyvältä, että kansa on kiinnostunut yhteiskunnallisten epäkohtien kuten vähemmistöjen syrjinnän käsittelystä, huumorin keinoin tai vakavalla naamalla.

Mitä tulee lukijamääriin, voitaisiinko tämän ohikiitävän suosion myötä siis spekuloida, että jos tarjolla olisi joka päivä yhtä herkullisia aiheita ja jaksaisin käyttää niiden ruotimiseen vartin joka lounastunti, ja vielä viikonloppuisinkin, blogillani olisi kuukaudessa 80 000 kävijää? Kuulostaa houkuttelevalta, myönnetään. Mutta jokapäiväinen totuus lienee kaukana siitä. Sitä paitsi koska henkilökohtaiseen elämänfilosofiaani ei kuulu laskelmointi, voiton maksimointi, tulosvastuullisuus tai onnistumisten mittaaminen määrän kautta, jatkan samaa rataa kuin ennenkin. Eli kirjoitan silloin kun jaksan, siitä aiheesta kuin huvittaa ja viis veisaan kävijäkäyristä.

Kiitos joka tapauksessa vielä kerran kaikille Taina-postausta kommentoineille! Ammatinvalintaopas lupaa olla valppaana jatkossakin. Otan myös edelleen mielelläni vastaan hyviä vinkkejä ilmiöistä ja epäkohdista, joita Ammatinvalintaoppaan sopisi käsitellä pilke silmämunassa ja virne suupielessä. Aiheet voivat liittyä yhtä lailla vähemmistöjen syrjintään, työmatkapyöräilyyn, sosiaaliseen mediaan, positiiviseen ajatteluun kuin hitaaseen elämään.

Ja muistakaa, että huumori on paras ase typeryyttä vastaan!

Ei Taina Kovalaista meidän taloyhtiöömme!

2011-11-02T10:41:00.010+02:00

Minä asun omistusasunnossa kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa ja viihtyisässä taloyhtiössä. Nyt olen kuitenkin kuullut luotettavalta taholta, että yhtiöömme ollaan kaavailemassa tanssikoulua. Eikä mitä tahansa rivitanssikoulua, vaan Taina Kovalaisen Show Dance Studiota! Siis nyt ei puhuta mistään Kaustisen Purpuripelimanneista vaan sentään Turun Disco Queenista ja virallisesta Grand Old Primadonnasta, hei huh huh!

Kysyn vaan, onko tässä lainkaan ajateltu meitä asukkaita! Tänne muuttaa ihmiset ennenkaikkea sen takia, että asunnot on kalliita ja alue lapsiturvallinen, eikä täällä ole juurikaan pelkoa jäädä vaikkapa esimerkiksi auton alle.

Mutta kuinka paljon täällä ollenkaan mahtaakaan olla liikennettä sitten kun Taina Kovalaisen hoidokit valtaavat talon? Olen yhdeltä luotettevalta taholta kuullut, että siellä Show Dancessa käyvät liikkuvat pääosin henkilöautoilla, ja siinä on sitten Mersua, Audia ja Bemaria, puhumattakaan että koko ajan takseja suhaa ees sun taas meidän pihapiirissämme.

Lisäksi olen kuullut yheltä vähän älykkäämmältä taholta, että tää voi siis hei ihan tosissaan vaikeuttaa asunnon myyntiä täällä. Jos nyt vaikka mulla olis asunto myynnissä ja potentiaalinen ostaja, joka sattuukin olemaan tällainen ns. antidansisti, niin hän sanookin, että ei käy. Siis huom, en puhu nyt itsestäni, mutta tällaisia ihmisiä on! Ei sellainen hyvällä kattele että täällä hyppää jotain paljettipaita pojuja ja ties mitä arvaamattomasti liikehtiviä hiphoppareita. Hei mä sanon nyt tän, kun tää on vaan elämän realiteetti!

Ja ennen kaikkee mä voin sanoa, että mulla on ainakin huoli mun lasteni puolesta! Kun on kyse hei tanssikoulusta, niin ei koskaan voi tietää, mikä on sen aste, onko kyse ihan satubaletista vai enempi niinku tankotanssista? Vai onko tänne tulijat peräti modernin nykytanssin edustajia, siis sehän ei oo sitten enää mitään lasten katseltavaa vääntelehtimistä ollenkaan! Ja mä olen kuullut yheltä taholta, että toi Contemporary Jazz voi olla siis jopa tarttuvaa, siitä on kai jotain tutkimuksiakin!

Se luo tänne semmoisen epävarmuuden ja pelon ilmapiirin, että voinko mä pitää enää edes ovia auki öisin kun täällä kulkee nimekkäitä tanssivaikuttajia Los Angelesia myöten, aikaerosta vapisten. Siinä hiki haisee ja permanto tömisee, ei se ole kuulkaas lapsia varten semmoinen. Puhumattakaan jostain seksikkäästi nytkähtelevistä TPS-kissoista, uh huh!

Ja siis huom, mä en ole selkäänpuukottaja enkä puskista huutelija, eikä mulla itselläni siis ole mitään Taina Kovalaista tai tanssimista vastaan. Mähän olen itsekin tanssinut usein, jopa hitaita, mm. Kruunusalin Discossa Scorpionsin "Still Lovin' Youta". Mutta kyllä niiden omituisesti hyppelevien ja epäilyttävän laihojen tyyppien pitäisi vaan pysyä jossain vanhassa tehdasrakennuksessa, missä ne ei häiritse meitä asunnon omistajia.

TOP 5 koomiset pyöräilijät

2011-10-29T20:13:00.001+03:00

Pyörällä ja jalan liikkuessaan tulee huomioiduksi kanssakulkijoitaan paljon aktiivisemmin kuin autolla suhatessa. Samalla on oiva tilaisuus havainnoida ihmismielen toimintaa noin niinkuin kokonaisvaltaisemminkin. Saattaapa sitä löytää omasta liikennekäyttäytymisestään ja toimintamalleistaan myös jotain pientä hiottavaa. Ehkä jotkut piirteet liittyvät ihmisluonteeseen myös laajemmin.

Tässä joka tapauksessa TOP 5 koomisimmat pyöräilijät, siis omien havaintojeni pohjalta, ja jännityksen maksimoimiseksi tietenkin käänteisessä järjestyksessä!

5. Teinit ja varhaisteinit, jotka fillaroivat kouluun kypärä coolisti ohjaustangossa roikkuen. Turvallisuuspäähine on katu-uskottavuuden nimissä riisuttu päästä heti kun on päästy kotiovelta näköetäisyyden ulkopuolelle. Ei vain coolia, vaan suorastaan übercoolia!

4. Naiset, jotka ajavat puolueettoman tilaston mukaan aina tilanteeseen ja maastoon pari pykälää liian isolla vaihteella. Kato se ihan varmaan kuluttaa enemmän kaloreita kuin kevyemmälle vaihtaminen, Me Naisissa tais olla kerran juttua vai oliko se Gloriassa.

3. Laiska koiran ulkoiluttaja, joka ajelee "rennosti" pyörällä samalla kun hänen "hyvin koulutettu" nelijalkainen ystävänsä pujottelee hihnassaan kevyen liikenteen väylää reunasta reunaan kuin juopunut Kalle Palander. Kanssakulkijoille kombinaatio on paitsi humoristinen, myös melko vaarallinen — etenkin jos tähän yhdistää vielä kännykkään puhumisen. Todella näyttävä paketti, varsinkin isompien koirarotujen kanssa!

2. Eläkeikäinen reippailijapappa, jonka polkupyörän satula on säädetty vähintään 10, ja mieluummin 15 cm liian korkealle pyöräilijän jalkojen pituuteen nähden. Korkealla keikkuva pappa uskoo todennäköisesti saavansa enemmän voimaa polkimiin. Hän tekee edetessään todella hupaisan näköistä sivuttaiskeinuntaa ja joutuu viimeistään liikennevaloihin pysähtyessään todellisiin vaikeuksiin. Näitä on niin paljon, että satulan ihannekorkeus on takuulla joskus 1950-luvulla määritelty koripallomaajoukkuetta ajatellen.

1. Kaikkein koomisin hahmo on kuitenkin liikennevaloihin pysähtynyt fiksi- tai maantiepyöräilijä. Kaikki ovat joskus nähneet tämän: Kaverin kintut on luonnollisesti kiinnitetty polkimiin klosseilla, tai mikä vielä pahempaa, remmeillä, eikä heppu näinollen voi tietenkään laskea kumpaakaan jalkaansa maahan pysähdyksen ajaksi. Hänen onkin aivan pakko esittää valoissa mielisairaan näköistä tasapainoilupantomiimia tai polkea paikallaan autojen välissä pientä ympyrää tai kahdeksikkoa, muusta liikenteestä juurikaan piittaamatta. Yleensä tyyppi on pillifarkuissaan/kokovartalosukassaan erittäin turhautunut, kun hänen tärkeää matkantekoaan keskeytetään toissijaisten seikkojen vuoksi. Tämä näkyy himofillaristin koko olemuksessa — ja juuri siksi tyyppi on niin helkkarin koominen näky!

Vaatimaton pikku-uutinen Leopoldin & Osvaldin ystäville

2011-09-09T09:01:00.005+03:00

Kaikkein vanhimmat Ammatinvalintaoppaan lukijat saattavat muistaa allekirjoittaneen nuoruudenseikkailut sarjakuvan kiehtovalla toimialalla. Sekalaisista piirtämistäni sarjiksista suurimpaan maineeseen ja kunniaan ylsi pöljällä tavalla intellektuelli boheemikaksikko Leopold & Osvald. Tuo kauniisti "kulttisarjakuvaksikin" tituleerattu sarjahan ilmestyi ensin partiolippukunta Turun Mikaelin Sinisten Halivum-lehdessä vuodesta 1993 alkaen ja sitten Turun Ylioppilaslehdessä vuodesta 1997 vuoteen 2001. Lisäksi Leopold & Osvald esiintyi mm. Pahkasiassa sekä vieraili Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena. Kaksikon vaiheista julkaistiin myös kaksi albumia, jotka ovat nyttemmin keräilyharvinaisuuksia. Vuosituhannen alun jälkeen meikäläisen sarjakuvapiirtäminen on jäänyt valitettavan vähälle, mutta onneksi nyt on taas hyvä syy edes kaivella vanhoja laareja.

Turun Sarjakuvakerho nimittäin julkaisee loppuvuodesta turkulaisten sarjakuvien antologian, johon myös Leopold & Osvald on kutsuttu mukaan! Asiasta innostuneena palasin pitkästä aikaa originaaliarkistojeni äärelle, ja sieltä löytyikin ihan hauskoja paloja, jotka aion nyt tuoda teidänkin silmienne eteen. Oheinen esimerkki on sikäli harvinainen näyte, että sankarimme seikkailevat kotikaupunkinsa Turun maisemien sijaan Itä-Suomessa, enkä ole ihan varma, onko epätyypillistä kokosivun sarjaa aiemmin julkaistu muualla kuin Turun Science Fiction Seuran Spin-lehdessä.

Lisää sarjiksia löydät Facebookista. Lupaan lisää päivityksiä sitä mukaa, kun ehdin rariteetteja skannailla – ja ehkä myös kokonaan uutta materiaalia!

Äärimmäisen aurinkoista syysviikonlopppua toivottaen uskollinen Don Oppaanne, joka haaveilee vielä joskus pääsevänsä ajankäytössään tilaan, jossa säännöllinen sarjakuvapiirtäminen olisi mahdollista.

Torstain pienimuotoinen katutaidespesiaali

2011-09-08T08:44:00.007+03:00

Tämä vekkuli kärmes kollegoineen asustelee kotikaupungissani Raisiossa, Vaisaaren koulun takana. Siellä ne ilahduttavat minua joka kerran pyörätietä ohi kurvaillessani. Hassuista tuuletusputkikäärmeistä, vast'ikään selailemistani katutaidekuvista ja erityisesti Aijun mulkosilmätutkielmista innostuneena olen alkanut entistä enemmän kaivata uudenlaisia väläyksiä katujen varsille ja betonierämaiden laitamille. Muuntajakaappeja onkin Turussa tuunailtu nyt kulttuurivuoden kunniaksi aika hauskalla meiningillä ja seiniin on ilmestynyt hienoja maalauksia. Mutta miksi infrastruktuurin pakollisten lisukkeiden, kuten viemärinkansien, muuntajakaappien tai tuuletusaukkojen pitäisi ylipäänsä näyttää viemärinkansilta, muuntajakaapeilta tai tuuletusaukoilta? Miksi asioiden pitäisi tylsiltä ja rumilta?

Uusi kakkosauto kulkee lihasvoimalla ja sähköllä

2011-09-07T08:39:00.007+03:00

Kerron tämänkertaisen aiheeni kiireisimmille lukijoille lyhyesti: Luovuimme kesällä perheen toisesta henkilöautosta ja hankin sen sijaan käyttööni sähköavusteisen Helkama-fillarin. Ratkaisu on osoittautunut erittäin toimivaksi. Suosittelen sitä kaikille.

Ja sitten pidempi versio niille, joilla on aikaa pieneen tarinatuokioon: Oma työmatkani on melko tarkalleen 8 kilometriä per suunta. Olen tähän asti kulkenut sen pääasiassa henkilöautolla. Ei tarvita suurta ekoheräämistä tai elämäntaparemonttia tajutakseen, että on suorastaan rikollisen tyhmää maksaa auton ylläpitokustannuksia 5 x 16 kilometrin viikottaisen käytön takia!

Mitä sitten on vaihtoehtona? Reipas 25 minuutin pyöräily raikkaassa ulkoilmassa, säätä ja väsymystä uhmaten. Hmm? Työpaikallani ei monista hyvistä puolista huolimatta ole suihkua, mikä on hieman rajoittanut pyöräilyintoani. Lisäksi uskallan myöntää, ettei rivakka kuntolenkki välttämättä ihan joka aamu irtoa meikäläiseltä.

Vastaus on Helkama TE2800 e-Bike eli sähköavusteinen polkupyörä, jota moottoripyöräilevä kaverini kutsuu leikkisästi invamopoksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole sähkömopo eikä edes Liitolan Jarin suosima sähköskootteri, vaan tyylikkään 8-vaihteisen miesten kaupunkipyörän näköinen ajopeli, johon on asennettu Panasonicin sähkömoottori ja tyylikkäästi muotoiltu akku helpottamaan polkijan taivalta. Sähkö ei vie perille, eli polkea täytyy aivan tavalliseen tapaan, mutta se helpottaa juuri sen verran, ettei työmatkaa tarvitse puskea hiki kypärässä. Ja mikä parasta, haluamansa avustustehon voi valita säätilan, mielialan ja yleisen jaksamisensa mukaisesti kolmesta eri pykälästä.

Suosittelen reilun kuukauden kokemuksella kaikille alle kymmenen kilometrin päässä työpaikaltaan asuville sähköavusteista fillaria henkilöauton tilalle. Syitä on monia. Tässä kymmenen tärkeintä juuri tänään, lievästi sateisena keskiviikkoaamuna. (Ja kuten uskollisimmat lukijani muistavatkin, suunnittelen työkseni Helkaman markkinointiviestintää, mikä reiluuden ja läpinäkyvyyden nimissä taas mainittakoon:)

1) Fyysinen vireys. Päivittäisen pyöräilyn ei sähköavustuksen ansiosta tarvitse olla hikiurheilua, mutta hyötyliikunnasta se silti käy. Vajaan puolen tunnin pyöräily tekee ihmeitä etenkin raikkaana syysaamuna. Ja halutessaan voi tietenkin polkea iltapäivällä kotimatkan ilman sähköapua ja ottaa touhusta ilon irti treenimielessä!

2) Henkinen vireys. Kuten useimmat tietävät, fyysinen vireys edesauttaa myös psyykkistä puolta. Voin allekirjoittaa väittämän. Fillaroidessa ehtii mukavasti miettiä niitä näitä ja syntyjä syviä, eikä tarvitse körötellä autojonossa. Lisäksi maisemat näyttävät metsäpolulla paljon paremmilta kuin pikatiellä, ja näet ne ilman hyttysten täplittämää tuulilasia ja ympärillä pörräävää peltilehmien laumaa. Erityisen virkistävää fillarointi on sadepäivinä – kunhan vain on varusteet kunnossa!

3) Hiettömyys. Työmatkan voi toki taittaa perinteiselläkin polkupyörällä. Tavallinen fillari ei kuitenkaan vuosien kokemukseni perusteella sovi työmatkapyöräilyyn kaltaiselleni henkilölle, jolla on taipumus ajaa jokainen korttelinväli kuin kyseessä olisi Tour de Francen ratkaisuosuus, haastaa autoja kiihdytyskilpaan ja kamppailla ylämäen herruudesta kuntolenkillä olevien kanssa. Tällaisen erittäin epätaloudellisen ajotyylin ansiosta cyklisti on tietenkin perille päästessään hikinen kuin nuori sulhanen kirkon portailla, ja suihkuahan konttorilla ei siis ole. Sähköavusteisella matka sen sijaan taittuu hiettä, ja tarvittaessa pikkutakki ynnä muu edustuskamppeistokin kulkee mukana pukupussissa mallia olkalaukku.

4) Maailmankuvan avartaminen. Työmatkaan saa aivan uusia näkökulmia, kun ei jumitu siihen yhteen ja samaan autoreittiin. Pyörällä myös pääsee sellaisillekin poluille, joihin ei nelipyöräisellä ole asiaa. En esimerkiksi autoiluaikoinani edes tiennyt, miten monta eri reittiä vanhan tutun Suikkilan asuinalueen pystyy kiertämään, kaartamaan, lävistämään ja ohittamaan matkalla Raision Ihalasta Turun keskustaan.

5) Päästöt nolla. Ei hiilidioksidia eikä pahemmin muitakaan kaasuja (ks. kohta "hiettömyys").

6) Bensan säästö. Ei kaipaa perusteluita. E-Biken akku ladataan normaalista verkkovirrasta ja siitä piisaa meikäläisen käytössä avustustehosta riippuen 50-70 kilometrin työmatkapyöräilyihin.

7) Muu taloudellinen säästö. Arvatakaa, paljonko menee kuukaudessa rahaa keski-ikäisen ja keskikuntoisen henkilöauton pakollisiin kuluihin, kuten vakuutuksiin, autoveroihin, huoltoihin sekä kesä- ja talvirenkaisiin? Paljon.

8) Sosiaalisuus. Uudet innovaatiot herättävät ihmisissä uteliaisuutta. Niin myös e-Bike. Kiinnostuneet kanssapyöräilijät ja -autoilijat tulevat juttelemaan työpaikan parkkihallissa, päiväkodin pihalla ja jopa pyörätiellä täydessä vauhdissa. Monia kiinnostaa, miten sähköavusteinen fillari toimii, kauanko lataus kestää ja mistä niitä saa. Mikäs sen mukavampaa kuin herättää positiivista uteliaisuutta.

9) Vuodenaikojen vaihtelu. Tämä saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta pyörän seljästä katsottuna jokainen päivä on erilainen! Oululaisista sukujuuristani huolimatta en edes uhoa pyöräileväni työmatkaa ympärivuotisesti, olipa sähköä tai ei. Kun lumi, räntä ja pakkanen valtaavat pohjoisen pallonpuoliskomme, siirryn suosiolla bussin käyttäjäksi. Mutta jo pelkkä kesän, syksyn ja kevään vaihtuminen pyörän selässä on avartava kokemus, joka saa jollain omituisella tavalla tuntemaan itsensä osaksi luonnon monimuotoisuutta, yhdessä aamukasteisella nurtsilla köpötteleviä rusakoita.

10) Hauskuus. Pyöräily nyt vain on aika paljon hauskempaa kuin peltikopissa köröttäminen.

E-Bike on parhaimmillaan luonnonkauniissa ympäristössä työpaikan ja kodin välimaastossa.

Syyskuun Mahtava Syyllisyys-Extra!

2011-09-06T08:41:00.006+03:00

Syksy on hyvää aikaa alkaa taas tuntea syyllisyyttä erilaisista asioista. Moni löytää syksyllä vanhojen tuttujen asioiden lisäksi myös kokonaan uusia syyllisyyden aiheita. Kaikki joukolla syyllistymään!

GDA-merkinnät – uusavuttoman holhousyhteiskunnan huippusuoritus

2011-08-25T08:57:00.009+03:00

Elintarvikepakkauksiin muutama vuosi sitten ilmestyneet GDA-merkinnät eli tuotteen "viitteellisestä päiväsaannista" kertovat numerot ovat jotain, jonka merkitystä tavallinen kuolevainen ei ihan vähällä kykene tajuamaan. Kyseessä on käsittämätön epäpyhä allianssi, jossa holhousyhteiskunnan yli-informatiivisuuden pahimmat piirteet yhdistyvät järjettömällä tavalla paskaan pakkausdesigniin.

On ihan pakko kysyä, kenelle nämä vichypullojen ja kurkkupastillien GDA-merkinnät on oikein tehty? Käsi ylös siellä, luuleeko hei joku tosiaan että kivennäisvettä lipittämällä voi täyttää päivittäisen energiatarpeensa? Tuotetta, joka sisältää kaikkea nolla! Ja onpa kiinnostavaa tietää, että kaksi kurkkupastillia sisältää 6 kilokaloria. So what? Hei haloo uusavuttomat! Kuka näitä oikein keksii ja kenelle?

Tuoretta ulkomainontaa sadonkorjuun aikaan

2011-08-03T11:18:00.006+03:00

Ilkeämielinen voisi elokuussa tienvarsimainonnan viestejä lukiessaan erehtyä luulemaan, että kyseisen mediatilan myynti sakkaa. Mutta siitä ei varmaankaan ole kyse, eihän?

Tekstarit pelastavat journalismidiggarin kesän

2011-07-01T13:15:00.007+03:00

Näin viimeisenä kesälomaa edeltävänä päivänä puhun lyhyesti, sillä aika on kultaakin kalliimpaa: Sanonpahan vain, että mielestäni tekstarien käytön valtaisa lisääntyminen on rikastuttanut lehdistömme yleisöpalstojen keskimääräistä tasoa noin tuhat prosenttia. Jos lukijainpalstat ovat jo ennestään olleet aivan oma lukunsa journalismin suuressa nahkakantisessa kirjassa, niin nyt ne ovat suorastaan ylisanojen tavoittamattomissa.

Sanottakoon vielä, että oheinen tämän aamun Turun Sanomien tarjoama esimerkki on suorastaan kevyttä kamaa verrattuna siihen, mitä luin juhannuksena Viikko-Savon tekstaripalstalta!

Jatkokertomuksia! Lakialoitteita! Hypokondriaa! Vainoharhaisuutta! Vanhoja kaunoja! Tajunnanvirtaa!

Myös Kalevassa on tiettävästi tarjolla kuumaa kamaa tekstarivälitteisen ihmissuhdeproosan faneille. Kun siis kesällä matkustatte kauniissa kotimaassamme, niin ottakaa ilo irti maakunta- ja paikallislehtien yleisöpalstoista. Sieltä löytyy kimurantti tekstari poikineen! Lukekaa, ihmiset, ja hämmästykää!

Tuli&Savu - epileptistä taidetaittoa tuonpuoleisesta

2011-06-30T10:06:00.005+03:00

Sain päivänä muutamana kotiini postin mukana paksun nimelläni varustetun kirjekuoren. Yllätys oli iloinen, kun se suoramainonnan tai karhukirjeiden sijaan sisälsikin kolme numeroa runouslehti Tuli&Savua. Lyriikkapläjäys saavutti allekirjoittaneen täysin yllättäin, sillä en ole tilannut lehteä enkä tehnyt tietääkseni mitään muutakaan näytelehtiä ansaitakseni. Kenties lehteä julkaiseva runoyhdistys Nihil Interit on hankkinut Turun kulttuurivuoden kunniaksi käyttöönsä kaikkien alueen pöytälaatikkorunoilijoiden osoitetiedot, mutta miten, sitä en osaa selittää. Kiitän joka tapauksessa kunniasta ja lausun pari valikoitua sanaa kyseisestä julkaisusta.

En aio tässä yhteydessä ottaa kantaa lehden julkaisemaan runouteen. Runous on mielestäni hieno asia ja kielellä saa jokainen kikkailla kuten haluaa. On turha ryhtyä pintapuoliseen amatöörikritikointiin, joka tekee yleensä vain hallaa sekä runojen kirjoittajalle että lukijalle.

Mutta se taitto. Voi herran pieksut ja pronaatiopohjalliset sentään! En voi lakata hämmästelemästä, mistä nämä kaikki wanna-be-taidetaittajat sikiävät? Olen itse tehnyt ammatikseni erilaisia lehti- ja esitehommia toistakymmentä vuotta, ja voin taata, että mikäli kuka tahansa kollegani olisi sortunut Tuli&Savu -lehden edustamaan graafiseen häröilyyn, olisi taittajan ura ollut vähintäänkin vaakalaudalla. Eihän tuollaista artsy-fartsya lue erkkikään ilman epileptistä silmäkramppia!

Veikkaan, että taustalla on joku kolmesta vaihtoehtoisesta selityksestä:

a) Joillakuilla lapsuuden lukutraumojaan taiteen kautta käsittelevillä taittajilla piilee hämypäissään ajatus, että koska runoja on itse välillä vaikea ymmärtää, ei runouden lukeminen saa olla muillekaan liian helppoa.
b) Runouslehteä kustantava taho olettaa, että lehdet on tehty ainoastaan koriste-esineiksi trendikkäästi sisustettujen lukaalien kahvipöydille, eikä niitä ole oikeasti edes tarkoitettu luettaviksi.
c) Lehdessä julkaistavat runot ovat niin paskoja, että ulkoisella koristelulla ja visukikkailulla pyritään kiinnittämään lukijain huomio toisaalle tästä ikävästä seikasta.

Lopputuloksena joka tapauksessa on, että lehdessä käytettävät kirjasimet, palstaleveydet, kuvat, värit ja ylipäätään kaikki lay-outiin liittyvä heittää volttia vähintään joka toisella aukeamalla. Ilmeisesti myös lehden kääntely erilaisiin asentoihin kesken lukemisen on omiaan syventämään runouskokemusta. Me lukijat voimme vain kiittää onneamme, että samat tekijät eivät vastaa vaikkapa Suomen Kuvalehden, Tekniikan Maailman tai Rannikkoseudun Sanomien ulkoasusta!

Minulla on vakaa epäilys, että kyseisen koulukunnan edustajat eivät koskaan itse lue mitään – eivät ainakaan itse taittamiaan aukeamia. Heille kirjaimet ja sanat ovat vain täytettä, lapiolla tai injektioruiskulla ammennettavaa taittomassaa, jota voi asetella, taivutella, venytellä, ripotella ja repiä sopivaksi katsomiinsa asetelmiin, niin että prosessin lopputuloksena selluloosakuidutkin kaipaavat psykoterapiaa.

Makaabereinta tuon taivaallista teksteistä selvää saamattoman lukijan kannalta on, että Tuli&Savun omilla nettisivuilla asialla tohditaan jopa kerskailla. Typografisesta kidutuksesta on saatu oikein Grafian palkintoja! Suunnilleen sama kuin Guantanamo Bayn henkilökunnan porukka kehuisi saaneensa diplomin Amnestyn kesäriehassa.

Onneksi netissä Tuli&Savun tekstit juoksevat konservatiivisesti vain vaakasuunnassa, pistekoko ei pienene mikroskooppiseksi eikä tietokoneen näyttöä tutkaileva tarvitse matkapahoinvointilääkitystä. Ja onneksi suurin osa runokirjoista on lehtiin verrattuna vielä suhteellisen luettavia.

Osallistu kisaan, voita jopo (tai ehkä sittenkin jotain ihan muuta)

2011-06-29T12:17:00.007+03:00

Sanottakoon heti kärkeen, että olen päivän aiheeseen liittyen niin puolueellinen kuin vain voi olla. Omistan jopon. Voidaan jopa sanoa, että fanitan jopoa. Suunnittelen myös työkseni jopon markkinointiviestintää. Niinpä mielestäni on pelkästään hienoa, että vuonna 1965 Suomessa luotu, kotimaassa valmistettu ekologinen design-vehje lisääntyy ja täyttää maan. Siitä huolimatta huomasin taipuvani skeptisyyden suuntaan, kun tajusin kuinka moni yritys on "keksinyt" jopon kesäkisansa palkinnoksi tänä suvena.

Panu-jopo, DNA-jopo, Siwa-jopo, Scandic-jopo, Serla-jopo, Vihreän langan vihreä jopo... Vaikka kyseessä onkin kerrassaan mahtava kotimainen brändi joka arvontapalkintona herättää taatusti suurta riemua, tuntuu jopo-tulva silti pikkuisen liioittelulta.

Tulee vääjäämättä mieleen, että mainostajilla ei taida olla juurikaan omaperäisyyttä. Uskotaanko mille tahansa brändille saavutettavan jopon avulla jonkinlainen Midaan kosketus? Eikö mainostajasta tunnu ihan pikkuisen hölmöltä, kun tusinalla naapurilla on kesäkampanjassaan aivan sama idea? Kärsiikö massailmiöksi kasvanut jopoilu jossain kohdin inflaation ja kääntyy itseään vastaan?

Taitaa olla niin, että näennäiseen individualismiin uskovan jopo-faninkin on vain hyväksyttävä fillarin todellinen luonne. jopo nyt vain on nimensä mukaisesti jokaisen polkupyörä.

Harhaanjohtamista Turun malliin: Kulttuuripääkaupungissa metritkin puolittuvat!

2011-06-17T13:41:00.004+03:00

Turun Kauppatorilla on viime aikoina saanut ihailla remontissa olevan Kultatalon seinää peittävää komeaa kulttuurinkeltaista lakanaa. Se julistaa turkulaisille ja turisteille, että Aurakatu 12:n kohdalta Logomoon on matkaa 700 metriä. Samaa liturgiaa tarjoaa myös Logomon oma sivusto: "Matkaa Logomoon Turun Kauppatorilta 700 metriä."

Tässä vaiheessa jokainen vähääkään Turun katuja tallannut haistaa palaneen käryn. Turun torilta ei todellakaan selviä Logomoon niin vähin askelin.

Jos ei ehdi käydä koeharppomassa taivalta, voi kätevästä Turun seudun karttapalvelusta helposti tarkistaa todellisen matkan. Tarkistus saattaa Kulttuuripääkaupungin opastuspolitiikan melko humoristiseen valoon. Vaikka kulttuurinnälkäinen kävelijä livahtaisi Logomoon oikoreittiä Puolalanpuiston kautta ja jatkaisi suorinta tietä rautatieaseman kävelysillalle, matkaa Kauppatorin länsilaidalta näyttelytilojen ovelle tulee melko tarkalleen 1700 metriä. Mikäli on menossa Logomon esityspuolen sisäänkäynnille, selviää samalla reittivalinnalla noin 1,5 kilometrin patikoinnilla. Autolla taas matkaa kertyy aika tarkalleen kaksi kilometriä. Kyllä meikäläinenkin pienen pyöristelyn ja kotiin päin vetämisen ymmärtää, mutta onhan noin summittainen etäisyyksien ilmoittelu jo ihan harmonikasta!

Ilmeisesti 700 metristä kertova opaste onkin tavallisten tallaajien sijasta tarkoitettu linnuille, lepakoille ja Katto-Kassiselle. Eli eipä tässä muuta kuin "Hei haloo", kuten hyvä ystäväni Mainostoimisto-Miga tällaisessa tilanteessa sanoisi!

Alf Rehnin uudet haasteet

2011-06-16T07:33:00.000+03:00

Muutama käytännön vinkki ovelta-ovelle-kauppiaille

2011-06-15T10:27:00.004+03:00

Asun mukavassa omakotitalossa viihtyisällä omakotialueella. Seutukunta koetaan ilmeisesti kutsuvana myös ulkopuolisten mielissä, sillä ovellamme lappaa tuon tuostakin kaikenlaista väkeä myyntiaikeet takataskussaan.

Hyvin tutuksi tullut ryhmä ovat kodin turvallisuuspalveluita tarjoavan Securitas-nimisen yrityksen myyjät, joilla on tapana lampsia suoraan sisälle ovikelloa rimpauttamatta tai ovenpieltä kolkuttamatta. Minun on pakko myöntää, että aluksi se aavistuksen verran ärsytti, semminkin kun securitaateilla on tapana työntää itsensä tykö juuri silloin, kun perheemme istuu kaikessa rauhassa päivällispöydässä. Alkutuohtumuksen tyynnyttyä olen kuitenkin ymmärtänyt, että kyse on vain demonstraatiosta! Kyse on asiakaspalvelusta! Securitaksen raudanlujat turvallisuusammattilaisethan ikään kuin osoittavat meille, missä kantimissa talon turvallisuustekijät ovat ja kuinka helppoa olisikaan katalan murtoveikon hiippailla sisään ryöväämään kodin elektroniikkaa, pöytähopeita ja lasten säästölippaita.

Tästä innostuneena annankin oitis muutaman ilmaisen vinkin muille vastaavaa työtä tekeville ammattiryhmille.

Palovaroitinmyyjät: Omakotitalon tai autotallin voi heti tontille tullessaan tuikata tuleen. Tämä osoittaa talon asukkaille, miten pahaa jälkeä seuraa, mikäli palovaroitinjutskat eivät ole kondiksessa. Asukkaat kiittävät lämpimästi avuliaasta neuvosta.

Vakuutusmyyjät: Omakotiasuja ei välttämättä tiedosta kaikkia ympärillä vaanivia riskejä. Ovelta ovelle kulkiessaan avulias myyjä voikin vaikkapa naarmuttaa pihalla olevia autoja, kaataa pihakoivun talon päälle tai aiheuttaa esimerkinomaisen vesivahingon suihkuttamalla puutarhaletkulla vettä talon ikkunasta sisään. (Kaikki tarvittavat tykötarpeet ovat kesällä joka talon pihalla valmiina odottamassa.)

Jehovan todistajat: Omakotiasukkaan päälle voi aluksi viskellä heinäsirkkoja ja paiseruttoa, minkä jälkeen kannattaa polttaa pihalla laiduntavat vuohet, lampaat ja kamelit. Mikäli on teknisesti mahdollista, piha-alueella voi aiheuttaa lisäksi pienehkön pyörremyrskyn, joka luhistaa rakennuksen. Siinä vaiheessa kun ruvet ja madot peittävät omakotiasukkaan märkivän ruumiin voidaan aloittaa luontevasti keskustelu siitä, kuinka moni meistä nykypäivän ihmisistä tuntee arkisten koettelemustensa keskellä olevansa kuin Vanhan testamentin Job.

Onnea myyntityöhön!

Gonzo-todellisuus on korvannut Pahkasian

2011-06-14T13:18:00.003+03:00

Aikoinaan kultaisella 1980-luvulla legendaarisessa Pahkasika-lehdessä oli hieno, kuvitettu juttu kutakuinkin otsikolla "Taistelun maailma testasi hyökkäysvaunut". Kyllä meitä teinipoikia tuolloin nauratti. Jutun parhaita paloja siteerattiin kentän laidalla ja koulun käytävillä vielä vuosien päästä.

Eilen selailin toimistolla uutta Tekniikan Maailmaa ja sain taas kerran hyvän muistutuksen siitä, miksi Pahkasikaa ei nykytodellisuudessa enää tarvita. Itse Markku Paretskoi sen taisi kerran Turun Kirjamessuilla lakoniseen tyyliinsä lausuakin, kun uran alkuun päässeenä nuorena huumorijournalistina ehdotin hänelle Pahkikseen parodiaa Rumba-lehdestä - "ei kannata, ne tekevät sen itse".

Lukekaa ja viisastukaa, Tekniikan Maailman 12/2011 testissä huvipuistojen törmäilyautot.

Erikoiskilvillä lisää tehoa brändäykseen!

2011-06-13T14:47:00.008+03:00

Jokin aika sitten palatessamme asiakaspalaverista Kehä kolmosta pitkin törmäsimme oheiseen Casionkuljetuskärryyn. Tai emme tietenkään konkreettisesti törmänneet, sillä työtoverini Johannes on tunnetusti ratin takana mies sieltä rauhallisimmasta päästä. Mutta CAS-10 oli hauska bongaus, joka muistutti taas siitä, miten pienellä metallilaatalla voi rakentaa muisti- ja mielikuvia!

Olen joskus ennenkin kirjoittanut autojen rekisterikilvistä. Omasta kilpibongailustani ei onneksi koskaan muodostunut numerologista neuroosia, vaan olen aina ollut enemmän kiinnostunut oivaltavista erikoisratkaisuista. Vaikka Suomen lainsäädäntö on tässä kohden tiukka – tai ehkä juuri siksi – nasevasti valitulla rekisterilaatalla saa mukavaa lisätehoa vaikkapa oman firman brändäykseen. Useimmiten erikoiskilpiä tosin näkee pyöreisiin ikävuosiin liittyvissä lahja-autoissa tai muuten vain oman penik... tarkoitan henkilöbrändin pönkittäjinä, kuten Raision S-Marketissa asioivan kitaristi Steve Vain mersu VA-1 todistaa.

Mutta osaavat sitä yrittäjätkin. Mieleen tulee nopeasti ainakin pääkaupungilla maitotuotteita kuskannut kuorma-auto VAL-10 sekä raisiolaisen kylmäkonehuollon autoarmada JÄÄ-1, JÄÄ-10, JÄÄ-11 ja niin edelleen. Ja tietenkin taksit, jotka mainostavat erikoiskilvillä omaa pirssin numeroaan, kuten turkulainen pirssi 242 eli KAX-42.

On ne vaan eri hauskoja! Pitäisiköhän sitä ruveta taas valokuvaamaan ohiajavia ja vastaantulijoita... Tässä on kyllä pakkomielteen ainekset pelottavasti käsillä.

Fixed idea!

2011-06-03T15:01:00.003+03:00

Ihmeen köyhii vaihdepyörii nykysin liikenteessä, ei voi kun hämmästellä.

Lisää työintoa Anonyymin Kannustuksen Metodilla

2011-05-30T15:17:00.005+03:00

Nyt tulee ilmainen vinkki kaikille työyhteisöille. Kuten jokainen tietää, julkinen kehuminen soveltuu huonosti ugrilaiseen geeniperimään ja kaverin kiittäminen on vaan jotenkin ristiriidassa juronormatiivisen käytöskoodiston kanssa. Useamman solistin muodostamassa asiantuntijaorganisaatiossa tehdään kuitenkin päivittäin töitä lajitoverien kanssa ja jollain kumman tavalla sitä yhteispeliä pitäisi psyykata. Mikä neuvoksi?

Meillä Briiffissä lanseerattiin toimitusjohtajan toimesta jokunen viikko sitten Anonyymin Kannustuksen Huoneentaulu™, joka saattaa primitiivisemmässä muodossaan olla joillekuille tuttu päiväkodista tai koulusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ilmoitustaululle lätkäisty fläppiarkki-tussikynä-käyttöliittymä toimii täysin itseohjautuvasti. Ja mikäli näitä kahden viikon välein otettuja kuvia on uskominen, työkaveria myös autetaan meillä melko kiitettävästi!

Bonuksena hyvä mieli autetulle ja auttajalle!

Mainostoimisto-Migan uudet haasteet!

2011-05-25T09:26:00.003+03:00

Muista myös Migan aiemmat vaiheet Facebookissa.

Lööppilehdistön lyriikkamaanantai

2011-05-23T12:25:00.003+03:00

Hyvin ovat kilpailijat synkronoineet maanantain otsikkonsa!

Kiprusoffin kioski eli onko hymyileminen palveluammateissa liikaa vaadittu?

2011-05-20T08:55:00.006+03:00

Jääkiekkoilijat ovat saaneet viime päivinä sangen ansaitusti palstatilaa. Niinpä voinkin liukua lätkästä palveluammatteihin jouhevaa aasinsiltaa pitkin, kyseistä lajia sivuavan case-esimerkkini välityksellä.

Ilahduin vast'ikään kovasti, kun luin paikallislehdestä kahden vanhan luokkakaverini tuoreesta bisnesideasta. Kaupunkilehti Aamuset tiesi kertoa, että Nättinummen kasvatit Kiprusoffin Marko ja Kärkkäisen Miikka ovat pistäneet grillikioskin pystyyn Turun Pajamäessä. Kiprusoff muistetaan tietysti pitkän linjan lätkäammattilaisena ja Kärkkäinen puolestaan kunnostautui nuorempana jalkapallon puolella. Mainittakoon, että yhteisistä nimikirjaimista oli meikäläisellekin sen verran hyötyä, että ala-asteella M.K-tiimimme pärjäsi välituntipeleissä kolmestaan koko luokan loppuporukkaa vastaan – eikä varmasti allekirjoittaneen ansiosta.

Se, mikä jutussa vanhojen koulumuistojen lisäksi herätti mielenkiintoni, oli grilliyrittäjien valokuva. Itse olisin kuvitellut pikaruokabisnestä aika lailla iloisemmaksi hommaksi! Katsokaa itse, ostaisitteko makkaraperunat tämän näköisiltä mörökölleiltä? Missä on kutsuva hymy, missä palveluasennetta huokuva pilke silmäkulmassa?

No, eivätpä urheilijakaverukset kouluaikoinakaan mitään tyhjännaurajia olleet, joten linja on ainakin oma eikä muilta kopioitu. Pajamäen grillillä en ole vielä käynyt enkä tunne kyseisen yrityksen asiakaskuntaa, mutta jos Kiprusoff-Kärkkäinen-pakkiparin asiakaspalvelu on yhtä kivikasvoista kuin lehtikuvassa, ei muuta kuin onnea valitsemallanne tiellä.

Lehtijuttu pani kuitenkin miettimään, miten säännöllisesti samaan hymyttömään tyyliin törmää suomalaisissa palveluammateissa – ja uskallan väittää, että useimmiten miesvaltaisilla aloilla! Mieleen tulee ainakin taajaan käyttämäni merkkihuoltoliike, jossa saa autolleen aina asiallista palvelua, muttei koskaan pienintäkään hymyä. Olen joskus oikein yrittämällä yrittänyt keventää tunnelmaa heittämällä jakohihna-henkistä herjaa palvelutiskillä, mutta turhaan. Ei töihin sentään olla tultu naureskelemaan, perhana sentään. Stockmannin tädit kyllä hymyilevät ja Kauppahallin tytöiltä saa lämpimän leivän lisäksi myös iloisen mielen, mutta ehkä se ei vain kuulu suomalaisen miehen itseilmaisuvalikoimaan. Ei ainakaan töissä. Sitähän saattaisi vaikka leimautua jonkin sortin bumtsi-bumiksi tai homppeliksi, hyvänen aika!

Täytyy vain toivoa, että jos Mikael Granlund joskus uransa loputtua perustaa grillin Oulusaloon, hän ehkä uskaltaa hymyillä asiakkaileen hiukan vapautuneemmin.

Joukkuelaji antaa luvan julkikännäykselle

2011-05-18T15:27:00.004+03:00

Jääkiekkoväen kohtuullista tanakampi päihtymys edustustehtävissä on herättänyt jo jonnin verran äimistystä. Itse olen sitä mieltä, että aikuiset miehet voisivat hyvin ajoittaa viinaksilla läträyksen työtehtävien sijaan omalle vapaa-ajalleen, kuten me muutkin yleensä teemme. Paheksunnan sijaan haluaisin kuitenkin tuoda keskusteluun vielä yhden näkökulman lisää. Se on joukkueen merkitys juopottelun määrään. Vanhaa sanontaa vapaasti siteeraten: joukkueessa tyhmyys tiivistyy.

Ajatelkaapa yksilölajien edustajia. Entäpä jos maailmanmestaruuden tai olympiakullan voittanut ampumahiihtäjä, uimari tai pituushyppääjä kompuroisi kisoista kotiin aivan hirmuisessa humalassa? Mitä mahtaisi media saati suuri yleisö tuumata lentomatkalla paavikännit vetäneestä sulkapalloilijasta? Mitä kertoisi itsestään ja lajistaan suorassa uutislähetyksessä nuuska huulessa sekavia soperteleva suunnistaja? Ei hyvä.

Teesini kuuluukin, että joukkuelaji mahdollistaa kännäämisen hyväksyttävällä tavalla. Mitä isompi joukkue, sen enemmän voi dokata. Todennäköisesti jalkapalloilijat juovat enemmän kuin koripalloilijat, kun taas jääkiekkoilijat ovat lajin kiistämättömiä kingejä. Tosin amerikkalaisen jalkapallon puolella saatetaan tällekin saavutukselle löytää haastajia.

Joukkojuopumuksen analogiaa voi myös helposti jatkaa. Kun iloisissa tunnelmissa laulujuhlilta palaavan mieskuoron jäsenet tukevat toisiaan askeleen horjuessa, on kyse juhlinnasta. Kirjallisuusmatineasta yksinään hoiperteleva runoilija taas saa ylleen surullisen hahmon juopon viitan. Porukalla töiden jälkeen voi vetää vaikka kuinka fataalit koomat joutumatta ihmeemmän huomion kohteeksi. Yksin kotonaan kalsarikännejä tissutteleva taas on alkoholisti.

Suomalaiset haluavat nähdä viinanjuonnin joukkuelajina, vaikka sitä todellisuudessa harjoitetaankin yksilölajina.

Brändinhallintaa Itellan malliin (tai itellan)

2011-05-16T10:23:00.004+03:00

Olen viime aikoina enimmäkseen pyöräillyt työmatkani, mutta tässä päivänä muutamana tuli logistinen tarve autoiluun. Ja eikös vaan rattiin hyppääminen palkittu rinnakkaisilla ajokaistoilla aivan silmieni edessäni avautuneella, ammatillisesti varsin mielenkiintoisella näytelmällä.

Vieri vieressä, kuin keskenään kisaten, ajoi kaksi hyvin tuntemamme, ennen Postin nimellä tunnetun jakeluyrityksen kuorma-autoa. Vaikka yritinkin keskittyä rauhalliseen taajama-ajoon, oli karaistuneen brändipoliisinkin pakko hieraista ensin silmiään ja sitten kännykkäkameran kosketusnäyttöä. En nimittäin meinannut ihan heti uskoa, että Itellan kaltaisen byroon brändinhallinta ontuisi niin pahasti.

Katsokaa itse, vasenta kaistaa ajavassa autossa yrityksen nimi on kirjoitettu pienellä i:llä, oikealla kaahaavassa taas Isolla! Fontti on sentään sama ja väri suunnilleen yhdenmukainen, mutta mitä himpskuttia pitäisi ajatella tuollaisesta huolimattomuudesta? "Ei sil oo niin väliä, pääasia että asiakkaiden kakkosposti ehtii ens viikoksi perille."

P.S. Muistathan myös Postin (tai postin) paljon ajatuksia herättäneen Kakkosposti-analyysin.

Kuin kaksi Jarlaa!

2011-05-16T09:51:00.001+03:00

Millä grillaa hevimies?

2011-05-12T09:59:00.001+03:00

Unohtakaa Lucifer, nyt tulee Pantera! Infernaalinen grilli raskaamman ruokavalion miehille!

Teenjuonnin sosiaalinen stigma eli pari sanaa loppusijoituksesta

2011-05-11T13:10:00.005+03:00

Olen nyt ollut reilun kuukauden juomatta kahvia. Se on avannut silmäni muutamille mielenkiintoisille huomioille. En nyt puhu sisäisen hyvinvointini huikeasta paranemisesta, haalean veden ongelmasta tai kofeiinin vieroitusoireista kahdenkymmenen vuoden kahvittelun jälkeen. Puhun teenjuojia riivaavasta pussiongelmasta.

Teenjuoja on Suomessa useimmiten pussiteen varassa, olitpa lounaskuppilassa, vieraisilla, asiakaspalaverissa tai huoltoaseman baarissa. Vaikka harrastuksessaan pidemmälle päässeet teeistit usein muuta väittävätkin, pussiteessä ei mielestäni sinänsä ole mitään vikaa, kunhan tarjolla on vihreää teetä ja riittävän kuumaa vettä (95° C).

Ongelman muodostaa käytetyn teepussin loppusijoitus sivistyneellä ja sisäsiistillä tavalla.

Kun tee on halutunut riittävän kauan (3-4 minuuttia) ja on aika siirtyä höyryävän nautinnon pariin, olisi mukava laittaa käytetty pussukka johonkin jemmaan. Mutta minne? Mukien aikakaudella teenjuojalla on vain harvoin käytössä tassi eli aluslautanen. Käytetty teepussi on suhteellisen märkä, lähimateriaaleja värjäävä ja tuoksahtaa parhaassa tapauksessa epäilyttävästi itämaiselta. Mihin sellaisen voi korrektisti tunkea vaikkapa asiakaspalaverissa, jossa pöytä on täynnä läppäreitä ja muistiinpanovihkoja? Saatika normaalissa toimistotyössä, jolloin kuljeskellaan spontaanisti paikasta toiseen (kahvi)mukeja rennosti kannellen? Kerrassaan hankalaa!

Tämä johtaa siihen että teenjuoja, joka on muutenkin yhteiskunnassamme poikkeava yksilö ja joutuu selittelemään kahvittomuuttaan, päätyy silmätikuksi. Viattomat yritykset tunkea märkänä valuva teepussi ruukkukasvin juurelle, servetin väliin tai omaan rintataskuun johtavat yleensä muun yleisön kiusalliseen huomioon ja sosiaaliseen stigmaan. Pussiteen juonti on itse asiassa vaikeampi hoitaa korrektisti loppuun asti kuin vaikkapa tupakointi (röökin voi tumpata kengän alle ja piilottaa hyvin pieneen tilaan) tai purkansyönti (purkan voi huoletta nielaista tai liimata istuimen alapintaan). Teepussista ei pääse kunnialla eroon. Teepussi on epäkohta.

Toivonkin, että joku innovaattori keksii toimivan ratkaisun teepussin loppusijoitukselle, meidän teenjuojien ja kaikkien läheistemme parhaaksi.

Eräitä tukkuja

2011-05-09T10:38:00.004+03:00

Innovatiivista nimipolitiikkaa Turun suunnalta. Pitäisi enää tietää, ovatko nämä keskenään kilpailijoita, samaa konsernia vai pelkkiä sattuman kauppoja kumpikin.

Tiia Vanhatapio on natsi

2011-05-05T12:41:00.005+03:00

Tuoreessa Tekstiiliopettaja-lehdessä vaatesuunnittelija Tiia Vanhatapio kertoo työstään, taustastaan sekä ajatuksistaan käsityön opetukseen liittyen. Lehden kannessa siteerataan näyttävästi Vanhatapiota, joka kertoo, että hänen mielestään opetukseen kaivataan lisää natsimeininkiä. Haastatteluteksti kuuluu kirjaimellisesti näin: "Opetuksessa pitää olla vähän natsimeininkiä, se kasvattaa luonnetta ja ammattitaitoa."

Kommentti pani nielaisemaan kaksi kertaa. En ole ihan varma, mitä heitosta ajattelisin. Mutta jos otetaan vähän tatsia natsimeininkiin, niin lauseen voi tulkita vaikkapa näin:

a) Tiia Vanhatapio todella kaipaa opetukseen lisää maahanmuuttajien ja poikkeavien yksilöiden vainoamista, oppilaiden johtamista pelon ja nöyryytyksen avulla, työtovereiden vakoilua sekä myöhemmässä vaiheessa mahdollisesti joukkoteloituksia.

b) Vanhatapion mielestä opettajan tulee olla absoluuttinen auktoriteetti, jonka arvovalta perustuu sokeaan henkilökulttiin.

c) Vanhatapio ei oikeasti tiedä, mitä natsilla tarkoitetaan, joten hän käyttää termiä täysin syyntakeettomasti. Se on joku semmonen vähän niinku poliisi, tai emmä tiedä.

d) Lehden toimittaja on tarkoitushakuisesti nostanut natsimeiningin kanteen saadakseen lehdelle lisää lukijoita kansallissosialistipiireissä. Haiskahtaa salaliitolta.

e) Ammatinvalintaopas on huumorintajuton tosikko, joka ei ymmärrä, että natsi on nykyään ihan harmiton puhuttelunimike siinä missä kommari, homo tai muslimiterroristi. Eihän se ketään loukkaa.

f) Kenenkään järkevän ihmisen ei pitäisi mennä 2010-luvulla julkisuudessa laukomaan kaipaavansa natsismia, vaikka kotona käyttäisikin äidinkieltään e-kohdassa esiteltyyn, verrattoman värikkääseen ja hassunhauskaan tyyliin.

Kirjoittaja on mainonnan suunnittelija, joka kaipaa työhönsä vähän buddhameininkiä ja pikkuisen jeesusjuttuja.

Piraattituotteita Ideaparkissa!

2011-05-03T14:21:00.000+03:00

Viime hetken askarteluvinkki vapuksi!

2011-04-29T15:28:00.004+03:00

Tässä toimisto-olosuhteissa testattu 15 sekunnin askarteluvinkki kaikille viime hetken vappunaamaria tarvitsevalle! Valitse suosikkihahmosi – oletko sielultasi nokkaeläin, Aku Ankka vai norsu?

Ammatinvalintaopas toivottaa riemullista vappua kaikille lukijoilleen!

Kun mietit ideoita, muista Smoke On The Water

2011-04-29T09:26:00.006+03:00

Olen viime aikoina pohtinut työssäni yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden kosmista tasapainoa. Uskallan sanoa, että yksinkertaisuus on valttia.

Useimmiten ei kannata tehdä liian hienoja asioita, olipa kyse mainonnasta, taiteesta, remontoinnista tai vaikka kahden ihmisen välisestä kommunikaatiosta. Tajusin tämän kristallinkirkkaasti eräänä työpäivänä kuunnellessani vanhaa heviä ja miettiessäni mahdollisimman vetäviä kielikuvia asiakkaan markkinointiviestinnän edistämiseksi.

Smoke On The Water ei taatusti ole Deep Purplen paras biisi. Se on itse asiassa aika kökkö, junnava ja mielikuvitukseton rokki-iskelmä. Bändillä on paljon paremmin groovaavia ja hienommin muusikoiden taidot esille tuovia kipaleita, kuten vaikkapa Hush, Fireball tai Perfect Strangers. Mutta Smoke On The Water on yksinkertainen. Kuka tahansa osaa hyräillä sen alun, useimmat jopa muistavat kertosäkeen sanat oikein. Juuri siihen todennnäköisesti perustuukin biisin suosio.

Useimmiten kaikkein hienoimmat, monimutkaisimmat tai taidokkaimmin tehdyt asiat eivät ole kaikkein suosituimpia tai muistetuimpia. Monet nerokkaat tekijät jäävät vaille huomiota, koska heidän luomuksensa koetaan liian vaikeiksi. Täytyy muistaa, että ensivaikutelman voi tehdä vain kerran, eikä sitä kannata pilata liian monimutkaisilla askelkuvioilla.

Jos haluaa sekä jäädä mieleen että näyttää koko osaamisensa kirjoin monipolvisessa progeoopperassa, sille kannattaa keksiä tarpeeksi simppeli ja mieleenjäävä intro, sellainen jonka jokainen voi hyräillä matkalla bussipysäkille. Sen jälkeen voi sitten tiluttaa ja nakuttaa juuri niin paljon kuin haluaa. Jos haluaa saada myytyä ihmisille tuotteita, palveluita tai ideologioita, on opeteltava taito tehdä juuri sopivan yksinkertaisia, sopivan tyhmiä asioita. Kuten yksinkertaisia, ymmärrettäviä mainoslauseita, jotka kertovat oleellisen, mutta antavat samaan aikaan vastaanottajalle mahdollisuuden pieneen oivallukseen. Ei liian vaikeita, koska kyse ei sentään ole mistään tietovisailusta. Ei liian tyhmiä, koska kukapa nyt haluaisi tulla kohdelluksi idioottina. Vaan juuri sopivia, yhtä yksinkertaisia kuin ihmiset itse.

P.S. Jos et juuri nyt satu muistamaan mistä on kyse, käy kurkkaamassa Deep Purplen live vuodelta 1973.

Ulkomainonta on ihan peffasta

2011-04-28T13:28:00.006+03:00

Hieno kampanja Turusta! Eilen illalla Konservatorion ja Varvintorin kulmilla näkyi kymmenittäin tällaisia eli keltaisin satulasuojuksin huputettuja fillareita. Tekijää en tiedä, mutta epäilykset kohdistuvat samaan suuntaan kuin aiemmin Ammatinvalintaoppaassa noteeratussa Varsinais-Suomen kestävän kehityksen keskuksen eli Valonian Pieniä tekoja -kampanjassa. Ken tietää paremmin, sen meille muille kertokoon.

Jos olisin itse ollut tekemässä tätä kamppista, olisin kuitenkin miettinyt, pitääkö pyöräilystä ja sen ekologisesta vaikutuksesta kertoa nimenomaan jo pyöräileville. Miksi käännyttää jo uskovaisia? Ehkäpä yksityisautoilijat olisivat enemmän kestävän kehityksen buustaamisen tarpeessa? Mutta hauska guerilla-henkinen toteutus eniveisiis.

Menestyvän yrityksen tärkeimmät osaamisalueet

2011-04-27T09:23:00.001+03:00

MagLite avannossa eli laatua kalliilla vai käyttökamaa huokealla?

2011-04-19T13:40:00.005+03:00

Usein kuultu kahvipöytäkeskustelu käsittelee dilemmaa, joka on kiinnostava niin kuluttajan kuin markkinoijankin näkökulmasta. Toisten mielestä kannattaa ostaa aina vain parasta ja kalleinta. Toiset taas vannovat uskollisesti edullisempien hankintojen nimeen.

Koska olen jo onnellisesti siinä iässä, että saan muistella menneitä, tarkastelen asiaa omakohtaisten kokemusteni perusteella. Ensimmäinen case-esimerkki tulee erähenkisesti partion puolelta. Taannoin, ollessani vielä nuori ja virkeä partiojohtaja, olimme porukan kanssa leirillä Lapissa. Pimeänä pakkasiltana partiokaverini, kutsuttakoon häntä vaikkapa nimellä Arska, oli pesuhommissa rantasaunalla. Juokseva vesi oli mallia avanto, joten hampaiden pesua varten tarvittava vesi koukittiin mukilla suoraan joesta. Arska käytti valonlähteenä MagLite AA-tyyppistä pikkutaskulamppua, jota hän näppäränä miehenä piti hampaissaan. Jostain syystä Arskan leukojen ote kuitenkin kirposi – sillä seurauksella, että MagLite putosi avantoon. Saatoimme vain sivusta seurata, kuinka valaisin vajosi hyisen joen pohjalle. Veden syvyyden ja lämpötilan huomioiden joukosta ei löytynyt ketään, joka olisi lähtenyt pelastussukeltamaan lamppua pari metriä pinnan alta.

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän, vaan saa huipennuksensa seuraavana aamuna, jolloin palaamme avannolle katsomaan, olisiko sittenkin jotain tehtävissä. MagLite on edelleen joen pohjassa, ja uskokaa tai älkää, valaisee yhä täydellä teholla!

Case numero kaksi puolestaan tulee opiskelumaailmasta. Ollessani ensimmäisen vuoden opiskelija, ja ymmärrettävästi kuluttajana melko vähävarainen, ostin käyttökengikseni halvat maihari-tyyppiset jalkineet. Minua viisaammat tahot varoittivat investoimaan moisiin ja suosittelivat aitoja Dr. Martenseja. Kuukausibudjettini huomioiden päätin kuitenkin ostaa edulliset jäljitelmät. Muutamaa viikoa ostoksen jälkeen juhlittiin lukukauden alkua ja ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kastajaisia. Suhtauduin jo tuolloin asioihin hyvin perinpohjaisesti ja niinpä kastajaiset huipentuivat suihkulähteeseen, jossa oli vettä suunnilleen nilkkoihin asti. Se oli kuitenkin virhe, sillä jalassani olevien maihinnousukenkien saumaukset osoittautuivat vesiliukoisiksi ja toisesta irtosi pohja ennen kuin olimme päässeet bileisiin asti. Lienee selvää, minkä merkkisiä maihareita olen sittemmin suosinut.

Tarinan opetus? Osta kernaasti edullisinta, jos tarvitset hammastahnaa, kalsareita, pölypusseja tai jotain muuta arkista kodin tarviketta. Sen sijaan osta vain parasta, mikäli aiot käyttää tavaraa vaativissa olosuhteissa, kuten partioleirillä tai opiskelijabileissä.

Kevät saa munan liikkeelle

2011-04-19T08:37:00.003+03:00

Taas on SE aika vuodesta, kun aina yhtä hauskat muna-aiheiset sanataideteokset valtaavat median.

Oletko muistanut jokapäiväisen koiranruokaplötsähdyksesi?

2011-04-15T08:53:00.003+03:00

Työkaverini Jussi kertoi eräänä päivänä tekeillä olevan mainosfilmin ääniä pohtiessamme hauskan jutun. Tarina on ilmeisesti vanhastaan tuttu äänipuolen tyypeille. Perimätiedon mukaan legendaarista Terminator 2 -elokuvaa tehtäessä äänitiimi oli joutunut ns. pattitilanteeseen miettiessään nestemäiseen olomuotoon muuttuvan pahiksen luikahtamista metallikaltereiden läpi, kyllähän kaikki sen kohdan muistavat. Soundivelhot olivat kokeilleet jos jonkinlaisia vippaskonsteja, namiskaa oli väännetty ja efektiä rusikoitu, mutta lopputulos oli jäänyt heikoksi. Lopulta joku älypää oli keksinyt ottaa purkillisen koiranmuonaa, avannut purkin, plötsäyttänyt löllömäisen sisällön hitaasti ruokakuppiin ja äänittänyt koko homman. Tämä ääni oli käännetty takaperin ja avot!

Aika usein parhaat oivallukset jäävät tulematta liiallisen itsekritiikin tai urautuneen ajattelun takia. On aivan liian helppoa pysyä omalla mukavuusalueellaan, omien namiskojensa ulottuvilla, tuttuja efektejä säädellen. Tämä pätee niin työelämään kuin muuhunkin toimintaan. Vähintään kerran viikossa meidän jokaisen pitäisi haastaa itsemme ajattelemaan toisin. Paljon käytetty sanonta puhuu laatikosta ulos tulemisesta, mutta Jussin jutun kuultuani olen ottanut omaksi muistisäännökseni koiranruokapurkista ulos plötsähtämisen! Se on väläys tai kolaus, jotain sellaista, mikä ei kuulu jokapäiväiseen toimintovalikkoon, eikä missään tapauksessa ainakaan mikään niistä kolmesta ensimmäisenä mieleen tulevasta asiasta. Se on jotain aivan älytöntä ja pöljää, joka siitä huolimatta tai juuri siksi toimii.

Pyöräily ja hiihto kielletty

2011-04-14T08:32:00.002+03:00

Asia harvinaisen selvä.

Raha tekee onnelliseksi, mutta kenen taskussa?

2011-04-13T10:55:00.006+03:00

Useimpia meistä askarruttaa muulloinkin kuin vaalien alla se, että tekeekö raha lopultakaan onnelliseksi? Ja jos tekee, niin kenet? Aihetta sivusi vast'ikään blogissaan myös rahamiehiä treffannut Enalan Juuso, joten enpä minäkään malta olla ottamatta kantaa tähän ikuisuuskysymykseen.

Akateeminen taustani pääsee nyt pilkistämään esiin, sillä tönäisen kysymyksenasettelun karvahattupähkäilystä tieteelliselle tai vähintään pseudotieteelliselle tasolle. Onnellisuushan on nimittäin kovasti suhteellinen käsite, mutta niinpä on omistaminenkin.

Totuus tulee tässä: Eräässä Harvard-nimisessä yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan ihmiset ovat tyytyväisiä, kunhan muut tienaavat vähemmän kuin he itse. Opiskelijoilta kysyttiin, elisivätkö he mieluummin yhteiskunnassa, jossa itse ansaitsee 100.000 ja muut ihmiset keskimäärin 250.000 dollaria vuodessa, vai sellaisessa jossa itse tienaa 50.000 ja muut 25.000. No, yllättävää tai ei, valtaosa kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa. Eri puolilla tehdyt tutkimukset ylipäätään osoittavat, että kansalaiset ovat onnellisempia muiden köyhyydestä kuin omasta rikkaudestaan.

Niinpä niin, entisten itäsaksalaistenkin onnellisuus laski Saksojen yhdistyttyä, vaikka taloudellinen asema kohentuikin. Osana vaurasta länttä he joutuivat elämään b-kansalaisina itseään vauraampien länsiserkkujensa joukossa. Suhteellista, sano.

P.S. Ystävät hyvät, älkää tulko kysymään lähdeviitteitä, sillä blogissa esitetyt faktat perustuvat nolkytluvun alkupuolella tekemiini kähmäisiin muistiinpanoihin.

Jos yrityksesi nettisivuilla on tarjouspyyntölomake, vastaa nyt ihmeessä siihen!

2011-04-12T14:12:00.005+03:00

Jokunen tovi sitten uskolliselle ja hyvin huolletulle Pösölleni koitti taas määräaikaishuollon aika. Koska kuluttajakokemukseni merkkiliikkeen hinta-laatu-suhteesta ei ole aivan huippulukemissa, päätin etsiä vaihtoehdon seutukunnan muista valtuutetuista huoltoliikkeistä.

Lähetin internetitse tarjouspyynnön kolmeen, yksi vastasi. Kaksi kolmesta ei siis vaivautunut edes ottamaan yhteyttä. Kyseessä oli vaatimaton, parin-kolmensadan euron jobi, mutta käsittääkseni juuri sellainen joita liikkeet elääkseen ja toimiakseen tekevät. Turhauttavaa.

Tulevana kesänä on vuorossa omakotitalomme maalaus. Se on hieman isompi urakka, joten uskoisi moisen kiinnostavan myös toimenharjoittajia. Varmaan joo! Maalausurakan kanssa suhdeluku oli vielä huonompi. Lähetin tarjouspyynnön maaliskuun lopulla neljään asialliselta vaikuttavaan maalausfirmaan, joiden kotisivuilla oli tarkoitusta varten sähköinen lomake. Yksi vastasi, ja sekin vain kertoakseen, että aikoo soittaa seuraavalla viikolla. Eipä ole soitellut.

Omalla kokemuksellani markkinoinnin ja viestinnän alalta en voi kuin hiljaa hämmästellä sitä, että joillakin toimialoilla näyttää olevan varaa moiseen arroganssiin, suoranaiseen kusipäisyyteen. Jos on varaa valita duuninsa, olisi korrektia edes ilmoittaa, mikäli urakka ei kiinnosta tai jos potee akuuttia resurssivajetta. Tyhjälle lomakeautomaatille huutelu pelkästään korpeaa kuluttajaa.

Samaa aihetta sivuaa myös Liitolan Jari blogissaan.

Poimin omakätisesti ruusuja kaikille, jotka vastaavat tarjouspyyntöihin ja hoitavat hommansa asiallisesti!

"Aito" on helppo tunnistaa

2011-04-06T09:48:00.005+03:00

Päivän perinteinen "kaksi marjaa" -pläjäys tulee tällä kertaa Stockmannin Hullujen päivien nettikuvaston innoittamana. Meinasin vetää aamukaffet väärään rööriin, kun havaitsin siellä myytävän mustan Raleigh-pyörän. Eipä vähän tutun näköinen!

Kaikki tietenkin tietävät, että se aito ja alkuperäinen on tullut markkinoille vuonna 1965 Suomessa, valmistetaan Hangon tehtailla eikä ole nimeltään Raleigh. Onhan tuossa hiukkasen tavaramerkkirötöksen tunnusmerkkejä. Katsokaa nyt vaikka itse! Eka kuva on aito Raleigh Hullujen päivien katalogista, toinen aito jopo osoitteesta jopo.fi

Viikon hounoin otsikko

2011-04-01T13:34:00.002+03:00

Kyllä se on kuulkaas tässä:

Pilvimusaa

2011-03-31T15:17:00.006+03:00

Viikon osuvin otsikko tulee tässä. Juuri viime päivät olen nimittäin kuunnellut lähinnä Hawkwindiä, Yesiä, Motörheadia ja The Whota. Ehkä Amazonin ja kumppaneiden kandeekin jatkossa panostaa myös pirimusa- ja trippimusa-palveluihin.

Bob laajentaa Turkuun!

2011-03-29T12:03:00.002+03:00

AD - ihmisen paras ystävä

2011-03-22T14:13:00.007+02:00

Työkaverini Seba lähtee aivan näinä päivinä kohti uusia kuvioita. Vanha sananparsi sodasta, joka ei yhtä miestä kaipaa, pätee mainostoimistossakin. Miehiä menee, naisia tulee, henkilöitä vaihtuu. Se on melko yleistä ammatissani, luultavasti yleisempää kuin vaikkapa kunnallisen sektorin puolella. Meillä kummallisella sektorilla ihmiset vaihtavat työpaikkaa, useimmiten vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan, toisinaan autetusti. Vaihtuvuus on työn suola ja uudet naamat virkistävät meininkiä kummasti. Toisten kanssa tulee pidettyä eron jälkeenkin yhteyttä, jotkut katoavat maailman tuuliin. Joka tapauksessa, moikataan kun tavataan!

Mainonnan suunnittelu on tiimityötä, mutta ennen kaikkea se on parityötä. Olen reilun 13 työvuoden aikana työskennellyt kuudessa työpaikassa laskujeni mukaan 32 AD:n kanssa. Voi olla että joku unohtuikin, mutta älkää ottako sitä henkilökohtaisesti.

Toisten kanssa olen ehtinyt tehdä vain muutaman satunnaisen projektin, mutta muutamien kanssa on istuttu pitkiä iltoja, löydetty yhteinen sävel, taisteltu tuulimyllyjä vastaan, reissattu ulkomaita myöden, tuskailtu aikataulujen järjettömyyttä ja budjettien pienuutta, juovuttu onnistumisen ilosta yhtä lailla kuin täristy turpaan saamisen jäljiltä. Parhaimmillaan AD-copy-kombinaatio muistuttaa parisuhdetta – niin hyvässä kuin pahassa.

Kiitos siis teille, Jussi, Janne, Maiju, Jaska, Hessu, Roy, Pera, Mikko, Johanna, Severi, Mikko, Joona, Harri... Ja nyt siis myös Seba. Olen oppinut paljon teidän kanssanne työskennellessäni - toivottavasti kokemus on ollut edes hiukan molemminpuolinen.

AD-copy-yhteistyötä kauneimmillaan.

Kun ehtis, jos jaksais

2011-03-21T08:46:00.003+02:00

Viime aikoina olen jälleen kerran pohtinut aikaa, sen käyttöä ja ennen kaikkea sen rajallisuutta.

On paljon kaikenlaista, mitä haluaisin kovasti tehdä. Moni kaikenlaisista liittyy kirjoittamiseen. Vastikään eräs muusikkokaverini tilasi minulta yltiöpositiivisen iskelmäsanoituksen. Toinen taas tiedusteli, olisinko kiinnostunut tekemään käsikirjoitusta humoristiseen lyhytelokuvaan. Tällaiset kyselyt ovat aina ilahduttavia ja otan ne vastaan lapsellisen innostuneesti, vaikka järki-ihminen varmasti kieltäytyisikin oikopäätä kaikesta ylimääräisestä. Onhan se hölmöä, kun omat lastenrunohommatkin laahaavat miten sattuu. Sarjakuviakin olen suunnitellut alkavani pitkästä aikaa taas piirtää, ja aika monta aloitettua kirjoitusprojektiakin on kesken.

En kuitenkaan enää nykyisin ole täysin epätoivoinen ajankäyttöni suhteen. Käyn toki kokopäivätyössä viitenä päivänä viikossa. Tämä merkitsee sitä, että työ matkoineen haukkaa jokaisesta arkipäivästä vähintään kello 7.30–17.00 välisen ajan. Usein enemmänkin, vaikka kuinka yrittäisi järkeistää, priorisoida ja inhimillistää. Työn jälkeen suurimman osan ajasta kahmaisevat koti- ja perhehommat. Useimmat varmaan tietävätkin, mistä on kyse. Ruuanlaittoa, kaupassa käymistä, kuskaamista, tiskaamista, kadonneiden legojen etsintää, lumen lapioimista, iltasadun lukemista ja talon pystyssäpitoa. Rapistunutta kuntoakin pitäisi ehtiä jossain raossa hoitaa. Omaa aikaa on tarjolla yleensä suunnilleen kello 21 ja 22 välillä, ja silloin on ihme, jos jaksaa väsymykseltään kynää pidellä. Vähänkään isommat projektit tuntuvat mahdottomilta.

Pointti onkin siinä, ettei kannata pyrkiä haukkaamaan liian suurta palaa kerrallaan. Muuten kaikki tyssää turhauttavaksi jossitteluksi ja parempain aikain vartomiseksi. Perheen ja työn sekä yleisen väsähtäneisyyden kanssa painivalle sopivia kulttuuriponnisteita ovatkin kokemukseni mukaan sellaiset, joita ehtii harrastaa 15-30 minuuttia kestävän työmatkan aikana tai pienellä iltalenkillä. Näihin kuuluvat esim. lastenrunot, aforismit, iskelmäsanoitukset, bloggailu ja pakinointi. Sen sijaan näin rajoitetulla aikataululla ei edes kannata pahoittaa mieltään haikailemalla sarjakuvien, elokuvakäsikirjoitusten saatika romaanien tekemisestä.

Niinpä tyydyn pienimuotoiseen puuhasteluun ja siksi myös usein tiedusteltu Leopoldin ja Osvaldin comeback jää yhä hautumaan. Siihen asti saatte selvitä uusinnoilla!

P.S. Jos ajankäyttö tuntuu ongelmalliselta, kannattaa myös verrata omaa tilannettaan kädellisiin lähisukulaisiin. Katsoin luontodokumentin, jossa kerrottiin vuoristogorilloista. Ne ovat aktiivisia noin 12 tuntia vuorokaudessa, ja lähes koko tuo aika kuluu pelkkään ruuan hankintaan. Kaksi kertaa meikäläisen painoinen gorillauros voi syödä päivässä 20 kg lehtiä, kasvissyöjä kun on. Arvatkaa paljonko ajasta menee tuon määrän ulostamiseen. Ei siinä kauheasti jää aikaa toissijaiselle kulttuuripuuhastelulle, kun sukupuuttokin uhkaa.

Yhden kuvan tähden

2011-03-18T13:05:00.005+02:00

Joskus kannattaa lukea kokonainen kirja vain yhden ainoan lauseen tähden. Tai katsoa elokuva yhden ainoan kuvan tähden.

Luin viime viikonloppuna Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmän. Varmasti ainoa, mitä siitä muistan, on lause: "He synnyttävät hajareisin haudan yllä, valo välähtää hetken, sitten on jälleen yö."

En uskalla väittää ymmärtäväni jokaista sanaa näytelmästä, enkä tiedä onko Beckett edes tarkoittanut vertauskuvallista tekstiään perinteisessä mielessä ymmärrettäväksi. Mutta tuon yhden hienon, ajatuksia herättävän lauseen takia teos kannattaa lukea.

Sama asia tuli mieleeni eilen, kun olin katsomassa Pernilla Augustin ohjaamaa Sovinto-elokuvaa. Se nimittäin todisti, että toisinaan kannattaa katsoa koko synkkä, raskas ja masentava elokuva vain yhden kirkkaan, kauniin ja toivorikkaan kuvan tähden.

Sovinto-elokuvassa tuo kuva oli miltei alussa. Siinä päähenkilö Leena (Noomi Rapace) kävelee kynttilöin valaistuun uimahalliin, asettuu altaan reunalle ja katsoo sivulleen, jossa seisoo hänen nuorempi minänsä (Tehilla Blad), molemmat jännittyneitä ponnistamaan sinisenä hohtavaan veteen ja kirjaimellisesti sukeltamaan syvälle lapsuuden takaumiin.

Tämä yksi, laaja kuva korvaa toiveikkuudellaan kaikki ne elokuvan epämiellyttävästi silmille tunkevat, likaiset, ahdistavat ja rumat lähikuvat, joita katsoessaan teki miltei mieli antaa periksi pessimismille. Ilman alun toivoa antavaa uimahallikuvaa Sovinto-elokuvan tulevista hetkistä ei olisi ehkä selvinnyt. Yksi kuva kertoi sen, että ihminen voi selvittää menneet ja tehdä sovinnon itsensä kanssa, ja selvitä siitä ehjänä.

Näitä hienoja lauseita, toivorikkaita kuvia ja koskettavia kertosäkeitä pitäisi jokaisen meistä kerätä omaan salaiseen kansioonsa. Ne voivat auttaa selviämään läpi elämän lähikuvista, joissa itse näyttelet pääosaa, vaikka et haluaisi.

Kasvu vs. degrowth

2011-03-17T08:46:00.004+02:00

Paisuntaa vai litistymistä? Kuva kertoo kaiken!

Lähde: MARK Suomen Markkinointiliiton jäsenkirje.

Kuka tää Matti oikein on?

2011-03-15T14:27:00.006+02:00

Etenkin näin vaalien alla on riskaabelia lähteä kaduille ja toreille henkilökeskeisellä naamakampanjalla. Ainakin valtaosalle Turun keskustan kaduntallaajista eilen taajamaan levittäytynyt pahvihemmo jäi jokseenkin hämäräksi.

Autenttinen kohderyhmäpalaute ohikulkeneen teinin suulla totesikin osuvasti: "Joo joo, ihan kiva, mut kuka tää Matti oikein on?"

Ehkäpä muovirahaan ja nettiostoksiin tottuneelle nykyajan nuorisolle Matti kukkarossa ei vain ole tuttu käsite.

Mitä suomalainen mies oikeasti rakastaa?

2011-03-14T09:39:00.008+02:00

"Ei suomalainen mies oikeasti rakasta mitään muuta kuin äitiään ja ajatusta sankarikuolemasta."

Tälläviisiin, tyylilleen uskollisesti vahvaan kärjistykseen ja provokaatioon luottaen pääsi tylyttämään sunnuntain Hesarissa valtakunnan virallinen äijäpoika Antti Joonas "Jone" Nikula.

Niille, jotka seuraavat mediaa vain valikoidusti, kerrottakoon että Jonehan on tuommoinen ihan suhteellisen fiksu nelikymppinen hevari, joka tietää tosi paljon musasta, uskoo jurottamiseen tyylilajina vielä puberteetin jälkeenkin ja vetää metalli- ynnä maanpuolustusrooliaan melko uskottavasti, mitä nyt toisinaan eksyy kissanruokamainontaan tai muille harhapoluille. Hesarin jutun punainen lanka oli miehen hienoin sanankääntein kuvailema kiintymys raskaaseen rock-musiikkiin, rakkauden kohteeseen, johon useimmat meistä suomalaisista miehistä voivat vaivatta samastua.

Mitä tykkäämisasioihin tulee, Jonen ja hänen kaltaistensa äijäpoikien dilemma piilee siinä, että sankarimetallihenkinen kysymyksenasettelu ikään kuin maalaa miehet nurkkaan. Olipa Tuntemattoman sotilaan, Tuska-festareiden ja tuntolevyn kolmiyhteyteen rakentuva mieskuva totista totta tai kieli poskessa rakennettu rooli, se antaa harmillisen vähän mahdollisuuksia toteuttaa itseään näiden traditionaalisten raamien ulkopuolella.

Ehkä Jonen kannattaisikin Sarasvuon oppeja mukaillen keskittyä tekemään sitä, minkä parhaiten taitaa. Jos osaa heittää hevimetallista ja populaarikulttuurista provokatiivista läppää matalalla äänellä, kannattaisi tehdä sitä ja jättää laajempia kansanosia koskevat rakkauspohdinnat väliin.

Omien havaintojeni mukaan suomalainen mies nimittäin rakastaa Nikulan mainitsemien asioiden lisäksi tai sijasta ainakin:
- vaimoaan
- lapsiaan
- taloaan
- venettään
- runoutta
- ruoanlaittoa
- suomalaista luontoa
- sukulaisiaan, vaikka ne olisivatkin toisinaan aika omituista väkeä
- tummaa suklaata
- puusaunan tuoksua
- kaikkivoipaista nousuhumalan tunnetta yhdessä ystävien kanssa, jotka on tuntenut lapsesta saakka
- jokaista terveenä elettyä päivää
- vauhdin tunnetta
- elokuvia, jotka koskettavat syvältä sielusta jollain käsittämättömällä tavalla, jota ei pysty selittämään
- pieniä suloisia koiranpentuja
- puukolla veistämistä
- kevätaamujen hiljaisia hetkiä, jotka paljastavat puutarhan orastavan kauneuden
- sitä tunnetta, kun tarttuu molemmin käsin kylmään terästankoon ja sekunnin sadasosan ajan tietää pystyvänsä nostamaan oman ennätyksensä penkkipunnerruksessa
- ajatusta maailmanrauhasta, vaikka se olisikin hatara ja heikkoina hetkinä vain utuinen unelma
- pitkän juoksulenkin jälkeistä eteeristä tunnetta, joka tuntuu kehon jokaisessa sopukassa ja kenties myös sielussa saakka
- sekä tietenkin raskaan rockin klassikoita, levyjä, kasetteja, cd-levyjä, selkälippuja, sähkökitaroita, rumpuja, festareita, keikkoja, niittivöitä, uhoa, moshpittiä ja koko sitä kollektiivista hurmosta – aivan yhtä lailla kuin poppia, progea, jazzia, bluesia, klassista, oopperaa, balettia sekä kansanmusiikkia.

Lisää ex-kansanedustajia mainoshommiin!

2011-03-11T08:31:00.007+02:00

Eduskunnan jättävän Janina Anderssonin siirtyminen mainosalalle onkin jo ehtinyt herättää mielenkiintoa ja mielipiteitä. Perjantai Markkinointiviestinnässä yhteiskuntavastuuasiantuntijan ominaisuudessa strategioiden suunnitteluun ryhtyvä Andersson on kuitenkin vasta alkusoittoa sopeutumiseläkeläisten invaasiolle! Niin paljon pätevää populaa on piakkoin vapaalla jalalla, että Ammatinvalintaopas katsoo parhaaksi tarjota ennakkokurkistuksen kevään nimitysuutisiin:

Skandaali
Merikukka "Kukkis" Forsius, Strategiajohtaja. Erikoisalueenaan maineenhallinta ja henkilöbrändäys.

White Sheep
Paula "Pixeli" Lehtomäki, Head of Investors, kehittää uusia työkaluja sijoittajaviestinnän tarpeisiin.

Punkhelsinki
Mikko "Mixu" Alatalo, Producer/Singer/Songwriter. Vastuualueenaan äänimainonta sekä suuret ikäluokat.

King
Paavo "Bob" Väyrynen, Käyttäjäkeskeisen suunnittelun tutkimusjohtaja. Vastaa media- ja peliyksikön vetämisestä.

Nitro
Pertti "Spede" Salovaara, Voice Over Planner. Vastaa liikenne- ja ulkomainonnasta. (Sapattivapaalla.)

Satumaa
Suvi "Suzki" Lindén, Satutuokio-digiyksikön vetäjä, vastuualueenaan sujuva digiaikaan siirtyminen.

Mainostoimisto Kapina
Esko-Juhani Tennilä, Senior Advisor. Erikoisalueenaan sparraus, kyseenalaistaminen ja debatti.

Dynamo
Juha "Juhis" Mieto, Maajohtaja. Erikoisalueenaan Suomi-brändin rakentaminen.

Kuvan nimitysuutisella ei ole mitään tekemistä mainittujen henkilöiden eikä paljon muunkaan kanssa.

Äiti tuu pyyhkiin, kakkospostia pukkaa!

2011-03-10T08:36:00.005+02:00

Vauvan käyttö mainonnassa on useimmiten hyvä idea. No, ei ehkä aina, mutta yleensä. Tai ainakin joskus. Toisinaan kannattaisi kuitenkin harkita asiaa – ja varsinkin silloin, jos mainoksen aiheena on paketin kuljettaminen perille ja kuvassa lapsosen yllä reilusti lököttävä vaippa. Ainakin, jos omakohtaiset vaippavuodet lämpöisine yllätyspaketteineen eivät ole vielä kovin kaukana muistojen sellofaanissa, on vaikea välttyä ei-toivotuilta mielleyhtymiltä. No, Postilla on tunnetusti muutenkin aivan oma logiikkansa näis kaikis jutuis.

Onnittelut joka tapauksessa Postille ihan jänskästä mainonnan ideasta. Nämäkin voisitte vielä käyttää!

Muista läheistäsi pehmeällä ja lämpimällä paketilla.

Yrityspalvelut – postia potan täydeltä!

Ykkösposti. Hiipii luoksesi ääneti aamuyöllä.

Haiskahtaako kakkospostilta? Ei hätää, tilaa hajuton e-kirje!

Ykkösposti lirahtaa, kakkosposti lörähtää, perille ne pärähtää!

Mainosmiehen businesspukeutuminen, kliseet ja tulkinta

2011-03-08T13:21:00.008+02:00

Tänään on aika ryhtyä tyylibloggariksi ja nostaa pöydälle leikattu kissa nimeltä mainoshemmojen pukeutumiskliseet. Vaikka en välttämättä aina koekaan suurta yhteenkuuluvuutta kaikkien kollegoideni kanssa, olen kuitenkin syvällä sisimmässäni aivan tavallinen mainoshemmo. Haluaisin tuntea kuuluvani hienoon jengiin!

Melko usein kuitenkin tulee hetkiä, jolloin tajuaa,
a) miksi kokee vieraantumisen tunteita veroilmoituksen "ammattinimike"-kohtaa täyttäessään
b) miksi jopa lähisukulaisilla tuntuu olevan jotenkin perverssi käsitys työpaikastani
c) ja miksi tv-sarjoissa aina Pasilaa myöden muistetaan säännöllisin väliajoin vinoilla ammattini edustajille.

Paljon ei nimittäin tarvitse parodian keinoja käyttää, kun todellisetkin lausunnot ovat tätä luokkaa (autenttiset kommenttit Talouselämä-lehden reportaasista).

"Omistan varmaan yli 20 räätälillä tehtyä kauluspaitaa, pari ulkotakkia ja useamman puvun eri väreissä."

"Nykyään ostan kertarykäyksellä vuoden vaatteet. Paras ostospaikka on New York heinäkuussa: ale päällä, halpa dollari, paikallisväestö pois jaloista, ilmastoidut kaupat."

"Ostan Suomesta vain absoluuttiset perustarpeet kuten sukat."

"Olen lojaali ”omille” merkeilleni, Pradalle ja Dior Hommelle."

"Kotona pesulakeikan pitää osua jollakin tavalla sopivasti duunimatkan alku- tai loppupäähän. Vältän isoja ketjupesuloita."

Siis hei, kertokaa minulle, miksi hemmetissä mainoseskojen pitää aina väittää ostavansa kaikki vaatteet ulkomailta? Miten Suomesta voi muka olla vaikea löytää vaatteita – varsinkin kun äänessä on aina vankasti Kehä ykkösen sisäpuolella asustelevat tyypit? Ja kamoon, kenen tekstiilinäädän prioriteettilistalla on pesulan sijainti työpaikan ja kodin välisellä janalla? Haloo.

Olen nyt joka tapauksessa lukijoideni iloksi suomentanut seuraavaan muutamia mainosväen pukeutumiskliseitä. Ensi kerralla luvassa tyylibloggarin omat vaatevalinnat talvikauteen 2011!

"Ostan vaatteeni mieluiten New Yorkista."
= Silja Linella oli ne New York -teemaviikot ja ostin sieltä yhden pikeepaidan. Vai oliko se Viikkarilla?

”Ruumiinrakenteeni on perusmitoituksille haastava."
= On tullu vähän tota kessiä viime aikoina. Hiihtolomalla tuli tissuteltua.

"Olen lojaali omille merkeilleni."
= On älyttömästi helpompaa ostaa aina samaa, niin ei tarvi miettiä. Sitä paitsi vaimo yleensä ostaa suurimman osan vaatteistani.

"Laadukkaimmat merkkifarkut löytyvät ulkomailta."
= Kerran oltiin firman porukalla Roomassa ja ostin sieltä kolmellakympillä Celio-merkkiset farkut.

"Paras ostospaikka on New York heinäkuussa."
= Nokialla työskentelevä kaverini kertoi kerran kännipäissään. Helkkarin lesottaja.

"Suomessa ainoa paikka, jossa kannattaa asioida, on Stockmann."
= Olen niin pirun laiska ja se on tossa viiden minuutin matkan päässä. Käyn yleensä ruokiksella.

"Suomesta on mahdoton löytää yksilöllisiä vaatteita."
= Kaikki kollegat käy siinä samalla Stockmannilla. Ärsyttävää!

"Ylipukeutumisen vaaraa ei ole."
= Okei, meitsi voi ihan hyvin esiintyä töissä bändipaidoissa ja tennareissa 39-vuotiaana. Näkisittepä ne muut pellet!

"Pukeutuminen on minulle tapa heijastaa yksilöllisyyttäni."
= Vitsit, kun kehtaisi kerrankin tulla töihin just sellaisissa vaatteissa kun itse haluaisi.

Voiko brändi liimautua kuluttajan tajuntaan?

2011-03-07T09:01:00.004+02:00

Joko tämä on aivan surkea tai sitten ilmiömäisen hyvä brändäys. En osaa oikein sanoa. Ajatelkaa nyt itse, että jossain kaukana, kaiketi päiväntasaajan lähistöllä, lämpimän vyöhykkeen jalo kansa saa elantonsa poimimalla mandariineja, satsumia tai klementiinejä (erottaako niitä kukaan?), joihin poiminnan jälkeen liimataan yksitellen iloisenvärinen tarra, jossa lukee Bruno. Sen jälkeen hellävaraisesti tarroitetut hedelmät kuskataan kauhealla vaivannäollä muulikärryin, autoin, junin ynnä laivoin maailman pohjoiselle puoliskolle ja viedään päivittäistavarakauppoihin. Kaupassa pohjolan juro, mutta näppäräsorminen kansa repii tarrat yksitellen irti ja liimaa ne päivittäistavarakaupan irtaimistoon. Niinpä rohkenenkin kysyä, että mitä hyötyä näistä tarroista on ja kenelle?

Kanta-asiakkuuden koskettavin muoto

2011-03-04T08:41:00.006+02:00

Kävin eilen kotikaupunkini Raision kirjastossa, kuten tulee tehtyä vähintäänkin kerran viikossa. Useimmiten mukana raahautuu säkillinen kirjallisuutta ja muuta lainatavaraa sekä yksi tai useampi lastenosaston suurkuluttaja. Kirjat, cd:t ja dvd:t kulkevat kodin ja kirjaston väliä melko tiuhaan tahtiin, ja toisinaan saattaa käydä niin että jokunen nide hiukan myöhästyy. Niin oli käynyt tälläkin kertaa. Kun menin maksamaan sakkokertymääni, koin kanta-asiakkuuden sen hienoimmassa muodossa.

Sain nimittäin alennusta myöhästymissakoista. "Antaa olla tuommonen pyöreä summa, kanta-asiakkaalle", totesi kirjastonhoitaja ja puolitti pokkana sakon. Summa ei ollut suuri mutta ele sitäkin hienompi. Fiilis oli parempi kuin parikymppisenä naamavipillä jonon ohi Downtowniin päästessä.

Lainausmäärieni perusteella minulla toki olisi kirjastoon vähintäänkin platinatason kortti, mikäli sellaisia myönnettäisiin, mutta voisitteko kuvitella samanlaista palvelua S-, K- tai Ö-ryhmän henkilöstöltä? Inhimillisyyspisteet kirjastotoimelle!

Tuollaisessa tilanteessa, kirjastonhoitajan hymyillessä ystävällisesti, voi tuntea jossain syvällä sisimmässään, että on käyttänyt paitsi verorahojaan, myös omaa vapaa-aikaansa johonkin hyödylliseen.

Kuvassa Raision vuonna 1999 valmistunut kirjasto-auditorio, joka on muuten palkittu "vuoden betonirakenne" -palkinnolla, eikä suotta. Ystävällisen palvelun ohella saman katon alta löytyvät niin lasten, aikuisten kuin musikaalistenkin osastot.

Vaaniiko parisuhteessasi Omoseksuaali?

2011-03-02T08:32:00.008+02:00

Joko sinä tiedät, mikä on gastroseksuaali? Jos et, niin perehdy toki tuoreimpaan Anna-lehteen. Kysehän on tietenkin miehistä, jotka hemmottelevat naisiaan tekemällä niin hyvää sapuskaa, että mimmeiltä menee ihan jalat alta. Ja koska kyse on miehistä, niin jotain seksuaalista sen täytyy tietenkin olla. Eihän meillä muuta ole mielessä. Kukapa sitä nyt huvikseen viitsisi ruokaa laittaa!

Anna-lehden ansiosta voit siis tunnistaa kotonasi piileskelevän gastroseksuaalin, mutta ei siinä vielä kaikki. Varo myös näitä!

Mokkaseksuaali: Valmistaa vaarallisen hyvää kahvia ja juottaa sen muka pyyteettömin aikein puolisolleen. Kahvi kuitenkin kiihdyttää sykettä, kohottaa ruumiinlämpöä ja saa aikaa outoa kihinää koko kehossa. Tietäähän sen, mitä tapahtuu kun on pannu kuumana!

Perennaseksuaali: Hurmaa puolisonsa puutarhurintaidoillaan. Nyppii rikkaruohot, nyrhii nurmikon, kalkitsee maan, möyhentää, kompostoi, haravoi ja harventaa – ja aivan oma-aloitteisesti. Tavoitteena on tietenkin saada vaimo houkuteltua puutarhamajaan ja päästä siementämään!

Suksiseksuaali: Houkuttelee kumppaninsa mukaan yhteisille hiihtolenkeille. Haluaa muka viettää yhdessä latuaikaa luonnon helmassa. Pöh. Seksiä se vain hinkuu. Haaranousu mielessä heti kun näkee ensimmäisen kukkulan.

Cyprocseksuaali: Maskuliini, joka hellii parisuhdettaan remontoimalla asuntoa. Esittelee mielellään isoja kalujaan. Paatuneimmat yksilöt rakentavat jopa kokonaisia omakotitaloja puolisoilleen. Erittää usein remonttihommissa miehekästä hienhajua, jonka todellinen tarkoitus on sekoittaa naaraan pää ja murtaa vastarinta. Varo tätä!

Omoseksuaali: Hemmottelee rakastettuaan pesemällä tämän likapyykit vuodesta toiseen. Turvautuu toisinaan myös silittämiseen, mitä kannattaa varoa piilevien eroottisten viestien vuoksi. Pitää huolen siitä, että puolisolla on joka aamu puhdasta päälle pantavaa. Pantavaa? Ai kauheeta, sanoinko mä pantavaa?

HUOM: Omoseksuaalinaaras on lähes yhtä vaarallinen kuin gastroseksuaalimies!

Miten pitää lapset tyytyväisenä ravintolassa?

2011-02-28T10:40:00.004+02:00

Yksinkertaisuudessaan nerokasta!

Evoluution seuraava askel: puhelinnenä!

2011-02-18T13:31:00.006+02:00

Kuten kaikki ovat tietävinään, ihmislaji on kehittynyt (tai taantunut, miten nyt asian haluaakin nähdä) pikku hiljaa karvaisesta voimanpesästä nykyiseksi hinteläksi älyköksi. Turhaksi jäänyt karvapeite on pudonnut kehityksen kelkassa veks, häntäluu on enää muisto vain ja peukaloiden merkitys on noussut arvoon arvaamattomaan.

Mutta! Mikä onkaan evolutsioonin seuraava harppaus? Sen kerron teille nyt. Viime aikojen pakkaskelillä kukaan ei ole voinut olla huomaamatta, miten perhanan hankalaa on hallinnoida kosketusnäytöllä varustettua puhelinlaitetta. Keho on jäässä, paleltaa, höyrypilvi peittää näkymän ja ennenkaikkea sormenpää on liian jäinen herkkään kosketukseen, eikä hanskalla pysty kykeneen. Mikä siis neuvoksi? Mikäpä muu kuin nenä! Tuo evoluution jäänne, jota moni luulisi vain silmälasien pidikkeeksi.

Kokeile itse. Seuraavan kerran -22 asteen pakkasessa, kun paatunein tupakoitsijakaan ei viitsi heilutella nakkejaan paljaana puhelimen näytöllä, käytä nenänpäätäsi sormen sijaan. Kätevää! Ja sen verran hauskaa, että vaikka tekstarin kirjoittaminen ei onnistuisikaan, kannattaa kokeilla - mieluusti julkisella paikalla!

Vinyylit, jotka kasvattivat minusta minut, osa 2

2011-02-11T08:45:00.005+02:00

Iron Maiden: Piece of Mind (1983)

Kuten useimmat ymmärtävät, tätä levylistausta on aivan mahdotonta tehdä ilman Maidenin mainitsemista. En tiedä, onko Piece of Mind yhtyeen paras levy tai onko se musikaalisena virstanpylväänä sen merkittävämpi kuin muutkaan. Sen sijaan muistan elävästi, kuinka asetin sen levylautaselle olohuoneessamme Hepokullassa ja "Where Eagles Dare" tärähti soimaan. Voisin livertää taivaallista ylistyslaulua kahden kitaran yhteissoinnista tai rumpalista, joka harvinaisella tavalla naittaa yhteen teknisyyden ja grooven. Tyydyn sen sijaan mainoslausetta siteeraten toteamaan, että jonkun on näytettävä tietä. Maiden on myös ensimmäinen maailmanluokan yhtye, jonka näin livenä. En voi väittää muistavani keikasta marraskuussa 1986 Helsingin jäähallissa kovinkaan paljon, mutta sen sijaan hieman myöhemmin pitämäni Iron Maiden -aiheisen äidinkielen esitelmän muistan hyvin. Tuolloin lausuin kaiken viisastelun loppukaneetiksi kahdeksasluokkalaisen arvovaltaa uhkuen, että Maidenin olisi syytä pistää pillit pussiin suhteellisen vikkelästi, ennen kuin yhtyeestä tulee nolostusta herättävä kehäraakkien kokoonpano. Ehkä bändi teki parhaat levynsä 1980-luvulla, ehkä ei, musiikkina kova kolmikko Number of The Beast/ Piece of Mind/ Powerslave ainakin toimii yhä.

U2: Joshua Tree (1987)

Tämä levy kuuluu (itse asiassa tuon alempana mainitun CMX:n Veljeskunnan ohella) niihin harvoihin, jotka olen omistanut sekä vinyyli- että CD-muodossa, mikä kertoo jotain albumin merkityksestä minulle. Siitä huolimatta en rehellisesti sanottuna muista, missä vaiheessa tästä on tullut niin merkittävä. Todennäköisesti olen kuullut Joshua Treen ensimmäisen kerran melko tuoreeltaan ilmestymisen jälkeen kaverin luona, mutta vielä tuolloin U2 ei tehnyt suurta tulemista tajuntaani. Varmuudella olen kuluttanut vinyyliä viimeistään lukioiässä. Soundimaailmaltaan ja eheydeltään se on joka tapauksessa ainutlaatuisen hieno albumi. Se on kokonaisuus, johon olen palannut yhä uudelleen, kun olen tarvinnut pönkitystä hajoamassa olevalle uskolle elämään ja kaikkeen muuhun hyvään. Tätä voineekin hyvällä syyllä sanoa ainoaksi gospel-levyksi listallani.

Santana: Abraxas (1970)

Santanaan ja erityisesti tähän levyklassikkoon liittyy oleellisesti muisto kitaralegendan vierailusta Ruisrockissa kesällä 1989. Sattumoisin vuosi oli sama, jolloin festarit saivat anniskeluoikeudet. Itse olin melkein täyttänyt 17 vuotta. Näiden faktojen muodostama yhtälö on selvä, toisin kuin itse olin tuolloin. Joitakin Santanan biisejä olen joskus jopa yrittänyt opetella soittamaan, mutta siitä ei kannata jatkaa sen pidempään. Levy on joka tapauksessa ajaton ja kansitaide tietysti oma lukunsa. Ehkä allekirjoittanut Ruisrock-ikään mennessä oli jo ehtinyt nähdä alastonta naiskauneutta, mutta korostihan tuo kivasti maailmojasyleilevän hippimäisiä viboja.

Hassisen kone: Harsoinen teräs (1982)

Tällä levyllä Alanko ja kumppanit veivät Koneen angstisen progeilun kaikkein pisimmälle, ja onkin luontevaa, että minuutensa rakentamisen parissa kamppailevat lukiolaisteinit ovat kaikkina myöhempinä aikoina etsineet kadonneita palikoitaan Harsoisesta teräksestä. Oma Hassis-diggailuni huipentui lukion viimeisellä luokalla, jolloin valinnaisen kuvaamataiteen lopputyön sai tehdä itse haluamallaan tekniikalla itse valitsemastaan aiheesta. Päädyin kuvittamaan Harsoisen teräksen, mikä merkitsi vahvasti vertauskuvallista ja jonkin verran pahennusta aiheuttanutta tussipiirrosnäyttelyä lukion käytävän seinällä. Sama levy vakuutti myös konkreettisuuteen asti siitä, kuinka neitojen polvet voi saada lakoamaan pelkästään lyriikan voimin.

CMX: Veljeskunta (1991)

Huh. Mitä tästä voisi sanoa. Levyn ilmestymisvuonna kirjoitin ylioppilaaksi, kärsin eksistentiaalista elämäntuskaa, menin siviilipalvelukseen, tein typeryyksiä, soitin useammassa lyhytaikaiseksi jääneessä kokoonpanossa kitaraa ja lauloin, piirsin sarjakuvia, tein lisää typeryyksiä ja kuuntelin runsaasti hyvää musiikkia. CMX:sta on sittemmin tullut instituutio, mutta Veljeskunta-levyn shamanistisen maaninen tunnelma tuo vieläkin mieleeni yövuorot, joina valvoin sivaripalveluspaikassani, mustaa kahvia juoden ja mustanpuhuvaa musiikkia äänitetyiltä C-kaseteilta kuunnellen. Sivumainintana henkilökohtainen tapaaminen herra A.W.Yrjänäisen kanssa DBTL-klubin backstagella 1992. Tiedustella sopii, mitä ihmettä siellä on tullut tehtyä, mutta asiaan liittyivät luonnollisesti voimakas päihtymys, huono huumori sekä puhallettavasta seksinukesta irti leikatut tissipäähineet, jotka kiinnitettiin leuan alta kiristettävällä kuminauhalla.

Vinyylit, jotka kasvattivat minusta minut, osa 1

2011-02-10T11:30:00.006+02:00

Uudessa artikkelisarjassa Ammatinvalintaoppaanne sukeltaa nostalgian uumeniin ja avaa muistojen laarin narisevan kannen. Esittelen herkän henkilökohtaisten muistikuvien siivittämänä joitakin tärkeimpiä äänilevyjä nuoruuteni tärkeiltä vuosilta. Kannattaa muistaa, että olen syntynyt armon vuonna 1972, joten musiikillisen heräämisen ja henkisen kehityksen kannalta keskeisimmät levylöydöt olen tehnyt suurin piirtein vuosien 1987 ja 1992 välisenä aikana. Tuolloin levyt olivat luonnollisesti vinyyli- tai jopa C-kasettimuodossa, ja oleellisen kanavan musiikilliseen sivistykseen tarjosivat kavereilta sekä kirjaston musiikkiosastolta lainatut äänitteet. Levyt eivät ole tärkeys- saatika kronologisessa järjestyksessä, mutta olen jokaisen kohdalla raottanut hieman viitekehystä, johon sen hankkiminen ja kuunteleminen liittyy.

Melrose: Another Piece Of Cake (1987)

Tokelan ja kumppaneiden eka levy meni aikoinaan jotenkin ohi, kun olin vielä liian nuori ymmärtämään hyvän päälle. Sen sijaan muistan elävästi, kun kävin ostamassa tämän Melrosen kakkoslevyn tuoreeltaan Humalistonkadun Musiikki-Fazerilta (nykyisen UFF:in paikalla), jonka hämyisessä takahuoneessa kävin myös kitaratunneilla. Myyjä totesi sarkastisesti, että "kerrankin sä ostat hyvän levyn". Olin salaa tyytyväinen hapsutakkini sisällä. Siihen mennessä pääpaino oli toki ollutkin enempi hard rockin ja jopa heavyn puolella, mutta onneksi 1980-luvun kotimaiset rock-bändit, kuten Peer Günt, Smack ja Melrose tekivät ikäpolvelleni suuren palveluksen ohjaamalla nuorisoa kohti juurimusiikin juuria. Eh, olipa juureva kielikuva.

Cult: Electric (1987)

Tämä kuuluu sarjaan "omia" levylöytöjä, joita kukaan kavereistani ei 15-vuotiaana kuunnellut – eivät edes bändikaverit. Ja olihan Cult omituista, epämuodikasta, vanhahtavaa ja ehkä jotenkin psykedeelistäkin suoraan hevi-ilmaisuun tottuneelle korvalle. Jälkeenpäin analysoiden voi olla niinkin, että rokkibändissä soittamista kiivaasti harjoittelevalle teinille Cult oli 1980-luvun lopun tyylillään varteenotettavampi samastumiskohde kuin vaikkapa Iron Maiden tai muut teknisesti aivan liian virtuoosimaiset tiluttajat. Cultin Bill Duffy näytti esimerkkiä, että kehnokin kitaristi voi soittaa komeita biisejä, kun unohtaa turhat kikkailut. Sitä paitsi salaperäisen gootti-intiaanimystiikan mukaisesti designattu kansi oli paljon coolimpi kuin hevibändien lapselliset lohikäärmeet. Henkilökohtainen fanitus palkittiin kesällä 1993, kun Cult kävi lämppäämässä Metallicaa Oulunkylässä.

Eric Clapton: 461 Ocean Boulevard (1974)

Tämän vinyylin ostin perheen lomamatkalla Sveitsissä kesällä 1988 eli ysiluokan jälkeen. Clapton saattaa tuntua itsestäänselvältä peruskamalta, mutta 15-vuotiaana ensi kohtaaminen tämän hienon kitaristin kanssa vaati rohkaisua vanhemmalta polvelta, eli sveitsiläiseltä vuokraisännältä. Puhtaasti bluesin hengessä soiva levy toimii edelleen aivan täysillä, mutta ennen kaikkea se oli aikoinaan yksi niistä sysäyksistä, jotka ohjasivat penkomaan yhä vanhempia levylaareja. On suorastaan hassua, että Cream tuli kuvioihin oikeastaan vasta melko myöhään, eli parikymppisenä, muutaman mutkan kautta. Koko 461 Ocean Boulevard henkii jotenkin huoletonta ja ajatonta meininkiä ja tunnelmaan sopii myös hyvin kalifornialaishenkinen kansi.

Jefferson Airplane: After Bathing at Baxters (1967)

Tässä vaiheessa ollaan jo lukiossa, tukka on pitkä ja askel kohti psykedelian alkuhämäriä otettu. Tämä kuuluu luonnollisesti samaan kehitysvaiheeseen, jolloin luin ja tutkin aktiivisesti Gilbert Sheltonin ja Robert Crumbin tuotantoa sekä muita 1960-luvun lopun amerikkalaisen underground-sarjakuvan klassikoita – ja piirsin tietysti samanalaisia myös itse. Merkittäviä levyhankintoja olivat totta kai myös Joplinit ja Hendrixit, mutta jostain syystä Jefferson Airplanella on erityisen lämmin paikka sydämessäni. Ehkä se johtui taas kerran siitä, että se oli "oma löytöni", eli kukaan valveutuneimmistakaan kavereista ei diggailut tätä bändiä. Ja koska musiikkia ei 1980-luvun lopussa ladattu netistä eikä juurikaan tilailtu ulkomailta, olivat suurella vaivalla alelaareista ja divareista hankitut vinyylit sitäkin suuremmassa arvossa. Tuskin on tarvetta mainita, että myös tässä levyssä on kerrassaan hieno kansi!

Hanoi Rocksin varhaistuotanto (1981-84) C-kaseteilla

Tämän pitäisi oikeastaan olla listalla ensimmäisenä, mikäli mentäisiin aikajärjestyksessä. Mutta koska en ole ikinä omistanut kuin yhden Hanoin vinyylinä, olkoon eräänlainen bonus! Kaikki historiaa tuntevat muistavat, että Razzle kuoli joulukuussa 1984, jolloin olin vasta ala-asteen kuudennella. Bändin vaiheet eivät vielä tuolloin juurikaan koskettaneet minua, mutta seuraavana vuonna, yläasteen alkaessa Hanoi Rocks oli kypsä löydettäväkseni, kuin finni nenänpielessä. Mitä trendeihin tulee, olin taas kerran (tai jo silloin) väärään aikaan väärässä paikassa. "Homoi rocks" ei kuulunut 13-vuotiaiden kundien keskuudessa katu-uskottavimpiin bändeihin, vaan suurin osa luokkakavereista vannoi sokeasti Iron Maidenin, Dion, Judas Priestin ja muiden hevisaurusten nimiin. Kuuntelin toki sujuvasti niitäkin, mutta Hanoissa oli jotakin oudolla tavalla tarttuvaa. Ostin luokkakaverini isosiskolta Hanoi Rocksin kolme ensimmäistä studiolevyä sekä All those Wasted Years -liven C-kasetteina, siis ihan sellaisina kaupallisina kansineen kaikkineen, eikä minään kotiäänityksinä. Kuuntelin Bangkok Shocks, Saigon Shakes-, Oriental Beat- ja Self Destruction Blues-kasetit melkein puhki. Täytyy myöntää, että kyllä näillä Hanoin varhaislevyillä on edelleen muutamia maailman hienoimpia ja kauneimpia biisejä, kuten 11th Street Kids tai Tragedy. Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin pitäisi varmaankin hankkia käytetty auto, jossa on kasettisoitin, niin voisi ottaa kaseteista ilon irti.

Valkoinen muovipussi ja viattomuuden aika

2011-02-09T12:57:00.007+02:00

Olen viime viikkoina viihtynyt runsaasti 1970-luvulla. Siis musiikillisesti. Henkisesti. Sielullani. Kaiken takana on tietysti jo aiemmin ylistämäni musiikin löytölaari Spotify. Sen ansiosta viime aikojen soittolistalleni on kertynyt muun muassa runsaasti brittiläistä uuden aallon räimettä The Jamista Buzzcocksiin. Toisaalta taas lahje on liehunut saman vuosikymmenen alkupuolen progebändien tahdittamana. (Täytyyhän sitä alkaa jo henkisesti valmistautua Rushin keikkaan toukokuussa!)

Aikamatkailu on avartavaa monellakin tavalla. Ajatelkaapa vaikka sitäkin, miten hienoa on, ettei tarvitse mustavalkoisesti valita puoltaan, kuten 1970-luvulla olisi pitänyt. Oletko liimatukka hämy vai nahkatakki uuden aallon harjalla pogoaja? Taantumuksen torvi vai vihainen kuvainraastaja? Progepieru vai punkki? Nyt voi rennon retrospektiivisesti diggailla vaikka molempia samana päivänä jos huvittaa, ja etsiä halutessaan suuria linjoja musiikillisten meemien takaa. Sillä loppujen lopuksihan kaikki liittyy yhteen ja kiertyy suurelle kosmiselle kehälle, aina luolamiesten rummunpaukutuksesta digitaaliseen bittivirtaan.

Aivan älyttömän hieno esimerkki 1970-luvusta tietyn viattomuuden ja epäkaupallisuuden aikakautena on progeosastoa edustavan Wigwamin Dark Album ja erityisesti sen kansi. Musiikillisestihan kyseessä on kelpo albumi, joka ei saavuttanut kovin kummoista kaupallista menestystä. Vuonna 1977 julkaistu lätty enteileekin jo progen kultakauden hiipumista.

Mutta tärkein kysymys onkin, miksi ihmeessä Pekka Rechardtilla on kansikuvassa kädessään valkoinen muovikassi? Onko Rekku matkalla kirjastoon vai onko siellä kenties hokkarit? Ehkäpä mies on poikennut matkalla Valintataloon. Tai sitten kassissa on soittamiseen liittyvää kamastoa – mutta miksi muovikassi? Ei edes hapsuin varustettu hamppuveska, Beavers-putkikassi tai joku muu ajan henkeen sopiva laukku.

Muovikassissa on jotain aseistariisuvan spontaania ja puhdasta. Ihminen, joka kantaa muovipussia, ei alista muita eikä kuulu eliittiin. Muovipussi-ihminen uskoo tasa-arvoon ja elää arjessaan jalat maassa. Muovipussi tuo mieleen lapsuuden uimahalliretket ja käynnit kirjastoautolla.

Eipä ole tosin muitakaan Wiguja turhasta poseerauksesta syyttäminen. Jätkät ovat aivan selvästi tulleet kuvaan ihan suoraan treeneistä. Mitä sitä turhaan vaatteita vaihtamaan tai asetelmaa miettimään, antaa musiikin puhua puolestaan.

Aitoa, taatusti. Tällaiseen ei meidän aikamme laskelmoivassa musiikkibisneksessä pysty kukaan. Näyttäkää minulle artisti, joka seisoo levyn kansikuvassa muovipussia roikottaen, niin minä näytän teille todellisen visionäärin!

Kuva: Timo Kelaranta

Ninjuus on niin tätä päivää!

2011-02-07T08:42:00.005+02:00

Mikä se on, joka yhdistää Maria Veitolaa, Dynamo-klubia ja Lego-ukkeleita, ihan vain muutaman esimerkin mainitakseni? No sehän on tietenkin ninjuus!

Jos siis haluat olla in elikkä pop, askartele asukokonaisuutesi mustasta jätesäkistä ja avantouintikengistä, varustaudu vanhalla bambusuksisauvalla ja hiivi pimeässä ääneti pahaenteisesti mulkoillen.

Lisää pukeutumisvinkkejä Mikon tyyliblogissa taas ensi maanantaina.

Volkswagenin uusi mainos on meillä kuvattu!

2011-02-04T11:21:00.004+02:00

Mitä ilmeisimmin kuulun kohderyhmään, kun Volkkarin uusi Super Bowl -filmi puraisee niin pahuksen pirteästi! Sehän on aivan kuin meidän huushollissa kuvattu. No, autoa lukuun ottamatta. Mutta tuo junior-mallinen Darth Vader ja koko homma! Liikuttavaa!

Lisää tällaista hyvän mielen mainontaa toivoo yli-ikäinen jediritari Raisiosta.

Sarjakuvahahmo, joka ei sittenkään breikannut

2011-02-03T13:14:00.002+02:00

Haluatteko kuvanne mieluiten meilillä, cd:llä vai HD:lla?

2011-02-02T17:27:00.004+02:00

Meillä mainostoimistossa sattuu ja tapahtuu tavan takaa. Tai yleensä ensin tapahtuu ja sitten sattuu, mutta onneksi tällä kertaa ei kovin kipeästi.

Päivän vilpittömimmät naurut Aurakadulla herutti keskiviikkona kuitenkin se nimeltämainitsematon asiakas, joka oli luvannut lähettää kuvamateriaalia tekeillä olevaa esitettä varten. Kuvat eivät saapuneet meilitse, niitä ei ladattu serveriltä eikä postel-Joona kantanut kassissaan cd:ta, vaan tarjolla oli jotain paljon kovempaa. Eihän tätä kukaan usko, mutta digitaalisessa muodossa olevat kuvat nyt joka tapauksessa pamahtivat paikalle kaukaa Atlantin takaa pahvilaatikossa. Kuva kertoo kaiken.

Pari sanaa ankeista lähiöistä ja muistikuvien subjektiivisuudesta

2011-01-28T20:07:00.007+02:00

Uusimmassa Hesarin NYT-liitteessä oli kiintoisa juttu ankean lapsuuden 1970-80-lukujen betonilähiössä eläneestä turkulaisesta valokuvaaja Iiu Susirajasta. Toimittaja Laura Friman oli onnistunut luomaan todella jäntevän kontrastin herkän taiteilijasielun kasvamisen ja henkisiä arvoja polkeneen Hepokullan jääkiekkolähiön välillä.

Mielenkiintoiseksi asetelman tekee omasta näkökulmastani erityisesti se, että vietin lapsuus- ja teinivuoteni 1980-90 juuri samaisessa Hepokullassa. Sattuu kuitenkin olemaan niin, että omissa muistikuvissani NYT-liitteen betonilähiö näyttäytyy hyvinkin keskiluokkaisena kerrostalotaajamana, jossa kulttuuri kukoisti siinä missä kiekkoilukin.

Minun lapsuuteni Hepokullassa taide ei ollut tabu, josta vaiettiin jäähallin ankeassa varjossa. Muistan elävästi, kuinka kirjastoauto kävi säännöllisesti ja koulussa järjestettiin kulttuurikilpailuja. Kirjoitusmittelöiden parhaat palkittiin paikallispankin froteepyyhkeillä. Sarjakuvia piirrettiin, soittotunneilla käytiin ja bändejä perustettiin, normaalien heittotähti- ja minisuksieksperimenttien ohessa tietysti.

Nuorisotalo saatiin vasta 80-luvun lopulla, mutta muistikuvieni Hepokullassa nurmikko oli vihreää ja metsää oli paljon. Naapurit tunsivat toisensa ja ostoskeskus tarjosi keskeiset palvelut. Lähimmät omenavarkaissa käymisen mahdollistavat omakotitalotkin sijaitsivat kivenheittämän päässä. Ympäristö oli mitä otollisin vaikkapa taidehommeleihin ryhtymiselle, eikä jääkiekkomailaa muistaakseni väkipakolla kouraan tungettu.

Oliko lehtijutun ankea lähiö siis mielikuvituksen tuotetta? Kun puhutaan lapsuuden muistikuvista, ei oikeaa tai väärää kuvaa ole. Tiedän toki, että omanikin on kärjistys, aivan samoin kuin toimittajan kontrastihakuinen kuvaus Susirajan myöhemmän kasvun kannalta välttämättömän ankeista lapsuusmaisemista. Lopulta kyse taitaa kuitenkin olla vain lapsuusmuistojen väistämättömästä subjektiivisuudesta.

EDIT: Kuva Hepokullan Lämpö oy:n sivuilta www.hepokulta.com

Ehditkö katsoa 52 hyvää elokuvaa vuodessa?

2011-01-27T13:23:00.008+02:00

Kuten pinttyneimmät Ammatinvalintaoppaan lukijat saattavat hämärästi muistaa, asetin viime vuonna itselleni kohtuullisen tavoitteen. Alkuvuodesta päätin nimittäin pitää huolta siitä, että avartaisin maailmankuvaani katsomalla (vähintäänkin) 52 hyvää elokuvaa vuoden aikana. Koska en käytännössä katso lainkaan telkkaria, tuntui leffa per viikko -aikataulu vielä huhtikuussa aivan mahdolliselta saavuttaa muun harrastustoiminnan, lastenkasvatuksen ja riittävien yöunien ohessa.

Loppuvuodessa tahti kuitenkin jotenkin oudosti hyytyi. En ole koskaan ollut mikään leffafriikki, eikä tärkeintä tietenkään ole määrä vaan laatu (varsinkin kun samalla yritän koko ajan päästä eroon turhasta suorittamismentaliteetista), mutta jäihän se jotenkin hiukan harmittamaan. No, lopputuloksena oli kuitenkin 40 hyvää tai kohtuullista (tai edes kelvollista :) leffaa. Tänä vuonna tavoite on tietysti parantaa tulosta, onhan sentään kulttuuripäävuosi!

Vuoden 2010 lista on tässä, täysin kelvottomat on jätetty suosiolla pois.

1. Once (Ohjaus John Carney 2008)
2. Viisi vuodenaikaa (Kim Ki-duk 2003)
3. Vuohia tuijottavat miehet (Grant Heslov 2009)
4. Moottoripyöräpäiväkirja (Walter Salles 2004)
5. Milk (Gus Van Sant 2009)
6. Katseet ikkunassa (Ferzan Ozpetek 2003)
7. The Brothers Bloom (Rian Johnson 2008)
8. Terminaali (Steven Spielberg 2004)
9. Anvil! The Story of Anvil (Sacha Gervasi 2009)
10. Slummien miljonääri (Danny Boyle 2008)
11. Mademoiselle (Philippe Lioret 2001)
12. Pilviin piirretty (Jan Sverák 2001)
13. Elämä kierrättää - Empties (Jan Sverák 2007)
14. Seabiscuit (Gary Ross 2003)
15. Julie & Julia (Nora Ephron 2009)

16. Valkoinen Masai (Hermine Huntgeburth 2005)
17. Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (Mari Rantasila 2010)
18. Hääkuvaaja (Ulf Malmros 2009)
19. Unelma bändistä (Ulf Malmros 2005)
20. Arjen kulissit (Dan Harris 2004)
21. Kreikkalainen lomamatka (Donald Petrie 2009)
22. Volver – paluu (Pedro Almodovar 2006)
23. Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (Reza Bagher 2004)
24. Date Night (Shawn Levy 2010)
25. Looking for Eric (Ken Loach 2009)
26. Broken Flowers (Jim Jarmusch 2005)
27. Pianistin sivunkääntäjä (Denis Dercourt
2006)
28. Murto ja varkaus (Anthony Minghella 2006)
29. Kuinka miljonääri naidaan (Jean Negulesco 1953)
30. Ja paholainen loi naisen (Agustin Diaz Yanes 2001)
31. Suuret suunnitelmat (Jesper W. Nielsen 2005)
32. Up in the Air (Jason Reitman 2009)
33. Gandhi (Richard Attenborough 1982)

34. Ruusun nimi (Jean-Jacques Annaud 1986)
35. Jonesin perhe (Derrick Borte 2009)
36. Varastettuja suudelmia (François Truffaut 1968)
37. JCVD (Mabrouk El Mechri 2008)
38. Faija (Josef Fares 2010)
39. Kapteeni Alatriste (Agustin Diaz Yanes 2006)
40. Imperiumin vastaisku (Irvin Kershner 1980)

Päivän uudissana – vain Lidlistä!

2011-01-27T11:51:00.004+02:00

Uskollinen vakiolukijani S.J. ilahdutti työpäivääni saksalaisperäisen päivittäistavaraketjun mainoksella, jonka tärkein anti on aivan uusi adjektiivi!

Paljon olen mutkalle taivuteltuja, tuunattuja ja jopa runneltuja suomen kielen sanoja ammatillisen urani aikana nähnyt, mutta silti "kalavalmiissa" on jotain, mikä koskettaa kielitajuni kaikkein herkimpiä kieliä (G, H ja ylä-E).

Herää vain kysymys, mitä seuraavaksi? Kanavalmis grillibroileri? Munavalmis omeletti? Sikavalmis joulukinkku? Tämä sanavalmis mainonnan suunnittelija jää mielenkiinnolla odotusasemiin.

Aarikka eduskuntaan, eiku Narikka, vai mikä se nyt oli?

2011-01-25T15:12:00.008+02:00

Tässä vaiheessa tammikuuta onkin jo korkea aika siirtyä vaalimainonnan pariin! Niinpä tiistain "kaksi marjaa" -logopoimintamme tuleekin Varsinais-Suomen Kokoomuksen riveistä. Siinä missä useimpien suomalaisten tuntema Aarikka-brändi tarjoaa kestävää kauneutta, useimmille vielä toistaiseksi tuntematon Arikka puolestaan tarjoilee vastuuta ja luottamusta, toki tyylikkäästi paketoituna. Mitä tulee ehdokkaan henkilöbrändin visuaaliseen ilmeeseen, näytetään uiskentelevan konservatiiveja kalastellen turvallisilla vesillä, ellei jopa naapurin katiskoilla!

Kuten jo taannoisessa bloggauksessani pohdiskelin, tutun kuuloisella brändinimellä voi saada ansaitsematonta etua huomioarvokilpailun kuhmuraisilla kentillä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä jos nimen lisäksi myös logo liippaa niin sanotusti läheltä, ollaan jo niin likellä tekijänoikeusrikkomusta, että naurattaa - toivottavasti koko matkan Arkadianmäelle asti! Sillä huumoristahan tässä on kyse, onhan?

Kulttuuripääkaupungin hegtisessä zykkeessä

2011-01-21T10:36:00.005+02:00

Aivan mahtavaa seurata, kuinka kulttuuri kukkii kulttuuripääkaupunkivuonna kulttuurikaupungissa! Loistava esimerkki on Cafe2011 Kristiinankadulla. Huomatkaa erityisesti, miten kulttuurikahvila pysyy hektisenä pumppaavan kulttuurisykkeen valtimolla suorastaan reaaliaikaisella on-line-meisingillä – lounaslistakin on päivitetty ihan just elokuussa 2010. Vauhtia ja vaaratilanteita!

Onko taide sinulle ilotulitus vai revontuli?

2011-01-18T15:38:00.001+02:00

Kerron nyt mielipiteeni taiteen merkityksestä, vaikka kukaan ei ole sitä varsinaisesti minulta kysynyntkään. Taide on menettänyt ja menettää yhä enemmän alkuperäistä merkitystään. Se on valitettavaa. Surkeaa suorastaan.

Musiikin, runouden, kuvataiteen, kukka-asettelun – kaiken sen fantastisen hassuttelun alkuperäinen tarkoitus on ollut jäsentää niitä tunteita, joita ihminen ei osaa tavallisella arkikielellään ilmaista. Taide kokemuksena on antanut siihen mahdollisuuden niillekin, jotka eivät itse osaa piirtää tai soittaa, tanssia tai kirjoittaa.

• • • • •

Nykyisin taidetta käsitellään yhä enemmän ja yhä yksipuolisemmin numeraalisesti. Sen tuottavuuden, vientiarvon, myyntilukujen, listasijoitusten tai kilpailumenenestyksen kautta. Aivan kuin sillä olisi mitään tekemistä taiteen kanssa.

Taiteelle tulee palauttaa sen alkuperäinen merkitys jonain sellaisena, jota ei tarvitsekaan selittää tai ymmärtää. Jonain, joka on ennen kaikkea kokemus – kokemus, joka auttaa meitä pääsemään järjen tuolle puolen ja tunteiden sisään.

• • • • •

Jos ihminen näkee revontulen, hän ajattelee vaikuttuneena: "Onpa siinä hieno revontuli!" Sen sijaan jos ihminen näkee ilotulituksen, hän ajattelee: "Paljonkohan tuo on maksanut? Kenelle se on tarkoitettu? Miksi se on järjestetty? Onko tuossa nyt mitään järkeä?"

Minulle taide on yhä edelleen revontuli, jos se siltä tuntuu, riippumatta siitä kuka teoksen on tehnyt tai millä tekniikalla, vaikka sitten ilotulituksena. Jos se tuottaa elämyksen, on aivan sama, paljonko se myy tai mitä kriitikot siitä ajattelevat. Se on silloin täyttänyt alkuperäisen tehtävänsä.

Älä ole nörtti!

2011-01-17T09:34:00.006+02:00

Päivän retromainos tulee aikakoneella suoraan vuodesta 1996! Kuten jokainen voi omin silmin todeta, Suomen suosituimman miestenlehden takakannessa tuolloin komeillut Aku-mainos kuvastaa oivallisella tavalla oman aikakautensa arvomaailmaa ja suhtautumista tietotyöläisiin: Nörtti on nolo haukkumanimike ja sen ansainneet niinku ihan nyreitä nössöjä, joita vaivaa sitkeä yrmytys. Tosi säälittävän tylsiä tyyppejä.

Tämän päivän digiyhteiskunnassahan tällainen IT-alan ammattilaisten dissaaminen ei onneksi tulisi kyseeseen päinkään!

Vanha kaverini Axl Rose LinkedInissä!

2011-01-12T13:57:00.005+02:00

Yksi sosiaalisen median eittämättömistä pluspuolista on sen hieno kyky yhdistää ihmisiä, joilla on mahdollisesti jotain yhteistä. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, kun some-palvelu tarjoaa kontaktiksesi vanhaa, kauan sitten kateisiin joutunutta nuoruudenrakastettua taikka upporikasta ameriikansetää!

Lukuisista suhteistani ja salaperäisestä taustastani huolimatta on kuitenkin hiukan vaikea ymmärtää, miksi LinkedIn tarjoaa "People You May Know" -otsikolla kaverikseni kaikkien suomalaisten graafikkojen, kulttuurihörhöjen ja markkinointipamppujen lisäksi Axl Rosea! Tottahan toki laitoin viestiä Aksulle! Ehkäpä pian jo olemmekin ylimpiä LinkedIn-ystävyksiä! Pakkohan meillä on olla jotakin yhteistä, olimmehan sentään nuorena hyvinkin saman näköisiä, vaikka sitä on tätä nykyä jokseenkin vaikea uskoa.

Jotenkin traagista on, että Axlilla (joka muuten esiintyy LinkedInissä business-uskottavalla tittelillä "frontman at Guns'n Roses") ei ole yhtään kaveria. Teemu Brunilallakin (jota LinkedIn toki myös tarjoaa potentiaaliseksi tuttavakseni) on sentään 87 kontaktia. Ehkä se johtuu vaan Axlin kauheen vaikeasta luonteesta tai jotain.

Tutun kuuloisella brändinimellä varma huomioarvo

2011-01-07T09:53:00.005+02:00

Päivän "kaksi marjaa" -esimerkki tulee tällä kertaa kansallisromanttisten nimien osastolta. Mitä luulette, saakohan tuolta Tapijolasta ikkunavakuutuksia?

Suomalais-ugrilaiseen taustaan nojaten tutun kuuloinen, mutta jos mahdollista, murteellisesti vieläkin uskottavammalta kuulostava yritysnimi olisi varmasti toimiva ratkaisu monelle muullekin keskisuurelle pienyritykselle! Lisähuomiota saisi luultavasti myös hakukoneissa väärinkirjoitetuilla hakusanoilla. Olisivatkohan Pohojola, Lemminkäänen tai Ilimarinen vielä vapaana?

Mikä on majavien joululaulusuosikki?

2011-01-03T15:13:00.004+02:00

Paluu arkeen tapahtuu askel kerrallaan, varovasti, autetusti, jopa autistisesti. Jouluflashbackeja on näköjään vielä luvassa, mistä pahoitteluni. Joka tapauksessa kiitos kuluneesta vuodesta. Kyllä se olikin jo aika kulunut. Toivottavasti saitte tilalle uuden tai vähintäänkin uuden veroisen.

Joulun ruokahitti: porkkanalaatikko kerta-annoksina

2010-12-23T09:02:00.004+02:00

Valmistin eilen illalla perheemme perinteisellä reseptillä ihanan mehevää ja samettisen pehmeää porkkanalaatikkoa. Se on erittäin raikkaan rosollin ja aina yhtä jännityksellä paistetun kinkun ohella keskeisin panokseni joulupöydän antimiin. Samalla tulin tehneeksi innovaation, jonka uskon saavuttavan vielä mainetta ja kunniaa, kenties kaupallista menestystäkin, mikäli joku muu ei ole sitä jo tuotteistanut. Laatikkovuokien loppuessa jouduin nimittäin ratkaisemaan akuutin kysymyksen "mihin loput porkkanalaatikkomössöstä sijoitetaan paiston ajaksi". Ennakkoluuloton ratkaisu löytyi vasemmanpuoleisesta alalaatikosta, siitä ihan muffinssivuokien vierestä. Vuoden jouluruokainnovaatio on siis leivosvuokapaistettu porkkanalaatikko kerta-annoksina!

Kerta-annoksina paistetulla laatikkoruoalla on lukuisia etuja. Ensinnäkin, kuka ylipäätään syö näitä kummallisia perinnneruokia, kuten porkkana-, peruna- tai lanttulaatikkoa? Useimmat eivät oikeastaan edes pidä niistä, mutta kuitenkin niitä pitäisi joulupöydästä löytyä. Suurten ikäluokkien edustajat eivät voi kuvitellakaan jouluateriaa ilman niitä. Nuoremmat sukupolvet kokevat niiden valmistamisen hankalaksi, mutta toisaalta kaupan valmislaatikotkaan eivät oikein tunnu aidolta. Pääasia siis on, että pöydästä löytyy laatikko, sen koolla ei totta puhuen ole väliä. Tärkeintä on, että maistaa lusikallisen kerran vuodessa. Samalla muffinssinkokoisen pienoismallin avulla perheen pienimmillekin voidaan mukavalla ja traumattomalla tavalla havainnollistaa, millaisia ruokia mummin ja vaarin laopsuudessa syötiin.

Sitten on vielä riittävyys- eli liiallisuuspykälä. Jouluruokiahan kuuluu valmistaa hiukan liikaa, niin että niitä syödään vielä loppiaisenakin. Puoliksi syötyjä laatikoita siirrellään tammikuussa jääkaapin nurkasta toiseen niin kauan, että ne voi hyvällä omallatunnolla lykätä kompostiin. Kerta-annoksena tätäkään ongelmaa ei ilmene! Leivosvuokaratkaisussa laatikkoa on tarjolla juuri sen verran kuin sitä jaksaa hymyssä suin popsia, eikä yhtään enempää.

Lisäksi yhdellä kertaa voi valmistaa isomman määrän kerta-annoslaatikoita, jotka on helppo pakastaa myöhempää käyttöä varten. Tämä tarkoittaa tietysti tulevia jouluja, sillä vaikka itse tekemäni samettisen pehmeä porkkanalaatikko onkin ällistyttävän hyvää, harva meistä on niin kaheli, että haluaisi syödä sitä tai rosollia huhtikuussa.

Rauhallista joulun aikaa toivottaa
:mikko

Hyvää fiilistä graafisella suunnittelulla

2010-12-22T10:51:00.005+02:00

Huonokin päivä voi muuttua aurinkoisemmaksi, jos on mahdollisuus käyttää hetkinen ajastaan hyvän ja ravitsevan designin parissa. Tämän aamun helmiä graafisen suunnittelun ja inspiraation saralla ovat hieno grain edit -blogi, kaikkea mahdollista kuvallista yhdistelevä Robert L. Petersin blogi sekä Glen Mullalyn runsaasti vintage-kamaa sisältävä Flickr-sivu. Käykääpä tutustumassa!

Ja siitä hauskahkona aasinsiltana päivän "kaksi marjaa" -löytö, joka tulee kirjankustannuksen alalta! Ohessa kaksi logoa, joista todennäköisesti toinen on ollut ensin ja toinen tullut perässä, tai toisin päin.

Kiitos aamuspämmistä, Sanoma Magazines!

2010-12-14T08:53:00.003+02:00

Joulu on antamisen aikaa. Varmaan juuri siksi tämän aamun Hesarin välissä oli joulumuistiaiset Sanoma Magazinesilta kiiltävän paperimainoksen muodossa. Eikä yhden tai kahden, vaan peräti 13 (kolmentoista!) keskenään täysin samanlaisen mainoslehtisen. Arvatkaa, paljonko Hesari painoi. Kyllä, paljon.

Jos tämä paperikasa on Sanoma Magazinesin kannanotto ekologiseen ja kestävää kehitystä edustavaan ajatteluun, olen hämmentynyt. Jos se on kannanotto kotimaisen paperiteollisuuden puolesta, hämmennykseni hämmentyy entisestään. Mutta mikäli se on uudenlainen tapa tarjota yhteenlaskettuja superalennuksia, otan ne ilolla vastaan. Jokainen läpyskä nimittäin tarjosi 50% alennusta kyseisen lehtitalon julkaisuista sekä lukijalahjaksi muotilaukun ja huivin. Keskipitkällä matematiikalla saan siis yhteensä 13 huivia ja huikean 650 prosentin alennuksen lehdistä! Joululahjaongelmat on kerralla ratkaistu!

EDIT: Lounastauolla huomasin, että työpaikan Hesarin välissä samaisia alennuslehtisiä oli 3 kpl! Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta (miljoonaa?) avattuna A2-kokoista läpyskää Sanoma Magazines maailmalle joulun alla syytää. Montako sinun lehtesi välissä oli? Menivätkö suoraan paperinkeräyslaatikkoon? Kerro!

Aamun mainospostista voi askarrella vaikkapa joulukoristeita!

Musiikkia ihotautien ystäville eli levynkannet kunniaan

2010-12-10T10:25:00.008+02:00

Toimin tyypillisen herännäisen tavoin. Kun innostun jostain uudesta, julistan tohkeissani ilosanomaa ympärilleni kuin automaattisadetin. Vastikään hankkimani Spotify Premium on juuri tällainen asia, jonka aikaansaaman positiivisen tunteen haluan jakaa lähimmäisteni kanssa. Se antaa aivan uuden ulottuvuuden kaiken maailman musiikkiin! Sen kun klikkaa nappulaa ja laittaa bitit liikenteeseen, niin kuulokkeista kaikuu miltei mitä tahansa ääniä! Mahtavaa!

On kuitenkin yksi asia, jota ei voi liiaksi korostaa näinä digitaalisen äänitebisneksen kulta-aikoina. Se on visuaalisuus. Valtaosa musiikista on näet alkujaan tehty levyille, olivatpa ne vinyyli- tai cd-muotoisia. Erittäin keskeinen osa levymusiikin nautintakokemusta kohdistuu kuuloaistin ohella näköaistille, ainakin meikäläisen kaltaisella ihmisellä. Tiedostot ovat vain tiedostoja, mutta vaikkapa Led Zeppelinin tai Sielun Veljien isot, avattavat pahvikannet ovat jotain aivan muuta.

Tiedostopohjainen musiikinkuuntelu luo haasteita myös musiikin löytämiselle. En nimittäin edes muista, minkä nimisiä Pat Methenyn, Jefferson Airplanen tai Janis Joplinin levyjä olen nuorena miehenä 1990-luvun alussa kuunnellut. Sen sijaan muistan helposti, minkä näköiset kannet niissä on! Eli vaikka albumin tai biisin nimet eivät kilauta vaskikelloja korvieni välissä, löydän haluamani musiikin helposti ja nopeasti levynkansia selaamalla. Mielessä viriää sama iloinen löytämisen fiilis, kuin aikoinaan musiikkikirjaston tai Kanen laareja läpi käydessä.

Siksi levynkansigrafiikat ja mahdollisuus niiden selailuun ovat aivan ehdoton edellytys musiikin atk-kuuntelulle, olipa kyse Spotifystä, iTunesista tai mistä hyvänsä tsydeemistä. Vanhojen suosikkien löytämisen lisäksi albuminkansien katselu toimii myös toisin päin. Viime aikoina olen esimerkiksi kuunnellut Spotifystä varsin ahkerasti Black Sabbath -yhtyeen varhaistuotantoa. Selaillessani valikoimaa ihmettelin, että mikäs on tuo hassun näköinen ja värikäs kansi, joka ei näytä tutulta... Hei, Ozzy ja kumppanithan ovat tehneet aivan mainion kuuloisen Never Say Die! -levyn vielä vuonna 1978! Pelkän nimen perusteella en olisi ehkä levyyn kajonnut.

Kansia tarkastelemalla voi varmasti tehdä myös päätelmiä mielentilasta ja kuuntelun kontekstista. Huomasin esimerkiksi, että viime aikoina olen kuunnellut työtä tehdessäni varsin ärtynein ja suorastaan verisin kasvokuvin varustettuja levyjä, kuten oheisista kuvista voi havaita. Lieneekö asiaan syynä se, että olen samanaikaisesti työskennellyt ihonhoitotuotteiden parissa? Vai onko tämä oire jostain vakavammasta?

Toimittajat, maailman laiskin ammattiryhmä

2010-12-08T13:54:00.005+02:00

Joskus oikein ihmetyttää, että miten journalistit ovat ollenkaan pärjänneet ennen internettiä! Silloinhan on joutunut hankkimaan ihan itse tietoa ja tekemään jopa töitä tekstin muokkaamiseksi. Onneksi nykyisin on sentään helpompaa. Eläköön vapaa tiedonvälitys!

Kiitos vinkistä Seballe, taas kerran.

Tietenkään alkuperäistä lähdettä ei ole tarkastettu eikä MTV3:n päivitettyä uutista ole vaivauduttu tsekkaamaan, koska juttu sinänsä oli niin hauska ja allekirjoittanut edustaa itsekin erittäin laiskaa ammattiryhmää.

Kuin kaksi joulupalloa!

2010-12-07T10:55:00.003+02:00

Nehän ovat kuin kaksi marjaa! Casallin jumppapallo 23,90 euroa (Stockmannin nettikaupasta) ja kiinalainen riisipaperikuuppa 1,25 $ (jostain muusta nettikaupasta). Kumman sinä ripustat kuuseesi?

Joulua kohti mennään

2010-12-03T15:07:00.002+02:00

Ja sitä ennen on vuorossa luukku numero kuusi. Hyvää itsenäisyyspäivää ja rauhallista viikonloppua toivottaen, kaikesta huolimatta.

Applen uutuus heppatytöille

2010-12-02T13:31:00.003+02:00

Nyt kaikki kisaamaan, niin ikioma iPhoni voi ehtiä hirnumaan vielä pukinkonttiin.

Onneksi kyseessä on aito asia, eikä mikä tahansa iPhony!

Miten voisimme säilyttää lapsuuden itsevarmuuden?

2010-12-01T11:38:00.002+02:00

Samassa talossa kanssani asuu kaksi nuorukaista, jotka katsovat tulevaisuuteen ihailtavan optimistisesti. Toinen tietää melko varmasti ryhtyvänsä isona joko sarjakuvapiirtäjäksi tai elokuvakäsikirjoittajaksi. Toinen puolestaan suunnittelee moottoripyöräpoliisin uraa. En voi kuin ihailla tuota mutkatonta suhtautumista tulevaisuuteen ja omien haaveiden todeksi tekemiseen.

Itse olen 38-vuotias mieshenkilö, enkä aina oikein jaksaisi uskoa tulevaisuuteen. Enkä nyt viitsi edes ottaa kantaa hyvinvointiyhteiskunnan rapautumiseen, Itämeren saastumiseen saatika globaaleihin ongelmiin. Puhun pelkästään omasta tulevaisuudestani. Välillä tuntuu, että olen täydellinen taantuma punk-klassikosta, joka julistaa ettei tiedä mitä haluaa, mutta tietää miten sen voi saavuttaa. En oikein taida tietää kumpaakaan.

Jossain vaiheessa 17 ja 27 ikävuoden välillä päätin tulla kirjailijaksi. Se oli oikeastaan enemmän kuin päätös, se oli jonkinlainen sisäinen pakko. Kirjoitin ihan vimmatusti. Uskoin, että sen avulla voisin tavalla tai toisella saavuttaa unelmani, vaikka minulla ei ollutkaan aivan tarkkaa kuvaa siitä, mikä se on. Yksi haave toteutui, kun 33-vuotiaana julkaisin ensimmäisen romaanin. Nykyisin pelkään, että sitä toista saadaan odottaa hamaan tappiin. Yritystä on ollut, sillä ensimmäisen julkaistun kirjan jälkeen olen kirjoittanut satoja sivuja, joita ovat ruotineet useimpien maamme suurimpien kustantamoiden raudanlujat ammattilaiset. Mutta niin rohkaisevaa kuin heiltä saamani palaute erilaisiin teksteihini onkin ollut, tuntuu siltä, ettei tämä tästä valmiimmaksi muutu. Taidokas, mutta pienen ihmisen arkisiin havaintoihin perustuva kerronta ei nyt vain kiinnosta. Eikä sen paremmin verbaalisesti haastava lastenrunouskaan. Ne eivät myy. Tekstini ovat hyviä, mutta niistä puuttuu se jokin. Suunnilleen joka toinen päivä olenkin valmis luopumaan pitkäaikaisesta haaveestani. Turha kai tässä on räpistellä.

Onneksi nuo samassa talossa asuvat nuorukaiset muistuttavat aina silloin tällöin lapsuuden itsevarmuudesta ja luottamuksesta tulevaisuuteen. Miksi luovuttaisin nyt, kun on tultu jo näin pitkälle! Muistan, kuinka eräs ala-asteen luokkakaverini kirjoitti aineen aiheesta "minä isona". Heppu ei ollut kovin kaksinen kirjoittaja, eikä kirjoitelma ollut kielellisten ansioidensa vuoksi mitenkään erinomainen, mutta muistan sen vieläkin hyvin. Kyseinen kundi kirjoitti noin kymmenvuotiaana, kuinka hän isona ryhtyy ammattijääkiekkoilijaksi ja matkustaa Amerikkaan, missä isot mustat miehet syövät valtavia hampurilaisia. Kyllä meitä silloin nauratti. En tiedä hampurilaisista, mutta kyseinen hemmo, nimeltään Kiprusoffin Marko tosiaankin keksittyi sittemmin melko ansiokkaasti siihen, minkä parhaiten osasi. Taisipa hän jääkiekon pelailulla päästä sinne valtameren taaksekin käymään.

Meistä kaikista ei tietenkään tule sitä, mitä lapsena haaveilimme. Toisinaan myös haaveilla on tapana muuttua matkan varrella. Tärkeintä olisi kuitenkin pystyä säilyttämään se asenne, että kaikki on mahdollista. Vaikka muut nauraisivat tai aikuiset pyrkisivät palauttamaan ruotuun, jokainen saa haluta mitä tahansa!

Terveisin tänään pessimismiä vastaan kamppaileva
:mikko

P.S. Ehkä minunkaan ei kannata menettää toivoani. Paljon on jo saavutettu. Pikkupoikana nimittäin kirjoitin toiveammateikseni "puutarhuri tai kokki". Tällä hetkellä saan olla kotona molempia, tavallaan.

Selvin päin pikkujouluissa

2010-11-30T13:04:00.005+02:00

Meidän firma vietti pikkujoulua viime perjantaina. Tarjolla oli oikein mukavaa ohjelmaa vuoden pimeimmän ajan ratoksi. Matka alkoi toimistolta, josta tilausbussi vei juhlijat meren rannassa sijaitsevalle upealle huvilalle. Bussissa oli tietysti tarjolla runsain mitoin janojuomaa, ettei kenenkään kitalaki päässyt kuivumaan. Huvilalla syötiin, juotiin ja päästiin istumaan joulupukin polvelle. Rohkeimmat kävivät saunassa ja uhkarohkeimmat kieriskelivät perisuomalaiseen tapaan hangessa. Huurteisia juomia nautiskeltiin.

Paikalla oli myös ihan oikea baarimestari, joka opetti aidon mojiton valmistusta. Jokainen sai tietysti juoda omat sekoituksensa, joten drinkin mittasuhteet vaihtelivat tekijän mukaisesti. Paluumatkalla otettiin lisää huikkaa ja jutut yltyivät kerrassaan hulvattomiksi. Paljon vanhoja juttuja kerrottiin kertauksen nimissä, muutama uusikin taidettiin keksiä. Puolen yön jälkeen riemukas porukka kipattiin tilausbussilla keskustan suositun ravintolan eteen, jossa riehakas meininki jatkui. Minä sanoin kiitokset, kävelin pakkasyössä parin korttelin matkan toimistolle ja ajoin autolla kotiin nukkumaan. Olin nimittäin pikkujouluissa selvin päin.

Mitä ihmettä, huudahtaa moni lukijoista hämmentyneenä. Mikä saa kenetkään ryhtymään moiseen masokistiseen ihmiskokeeseen? Eikö pikkujoulu ole juuri se vuoden huipentuma, jossa jokainen pääsee nollaamaan päänsä ja irrottelemaan arjen jäykistämän mielensä taas notkeaksi? Eikö ilmainen viina kelpaa? Onko mokomaan selvyyteen selkeä syy? Olenko raskaana? Olenko hurahtanut johonkin uuteen uskoon? Olenko lääkekuurilla? Alanko nyt paheksua muiden alkoholinkäyttöä?

Ei, ei, ei. Asiassa ei itse asiassa ole mitään kovinkaan dramaattista. Olen edelleen se sama tuttu olutsieppo ja viinin ystävä. Olen edelleen sitä mieltä, että alkoholi on hieno keksintö, joka maistuu hyvälle, saa mielen iloiseksi ja täydentää hyvän aterian. Vieraassa porukassa muutama rohkaisuryyppy myös lievittää jännitystä. Itse en sitä oman porukan kesken tarvitse, eikä minua nyt vain tällä kertaa huvittanut juoda alkoholia enempää kuin se lasillinen punaviiniä ruuan kanssa. Uskoin, että minulla olisi oman työpaikan porukassa hauskaa muutenkin. Niin olikin. Ja voin taata, ettei suurin osa jengistä edes huomanut, että olin selvin päin.

Näin meidän kesken voin paljastaa, että olen vuosien varrella ollut aiemminkin pitkiä aikoja kokonaan raittiina. Ero kohtuukäyttöön ei ole mullistava. Mitä nyt aamuisin on helpompi herätä ilman krapulaa ja illan tapahtumat muistaa selkeämmin. Hauskinta on kuitenkin ihmisten tarkkailu juhlinnan aikana. Selvin päin oleminen tarjoaa näet hienon mahdollisuuden tarkastella ihmisiä ja heidän roolejaan alkoholintäyteisessä sosiaalisessa tilanteessa.

Usein ajatellaan, että alkoholi vapauttaa ihmiset toimimaan rohkeammin tai rikkomaan rajojaan. Mutta ei se niin ole. Alkoholia nautittuaan ihmiset noudattavat juuri niitä rooleja, joiden puitteissa he ovat alkoholia nautittuaan tottuneet toimimaan. Vitsiveikko, tilittäjä, kinaaja, halailija, pussailija, sammuja – eihän niissä ole mitään rajoja rikkovaa tai uutta? Useimmiten tutussa porukassa voi tarkistaa kellonsa illan tapahtumien mukaisesti. Milloin alkaa kädenvääntö, koska kinastellaan jatkopaikasta. Hauskaa, mutta harvoin mitään kovin uutta tai omaperäistä. Vähän kuin katsoisi uusintoja omasta elämästään.

Siksi voinkin suositella tätä vaihtoehtona kaikille, jotka haluavat tutustua itseensä, etsiä rajojaan ja saada uusia näkökulmia elämäänsä. Aina ei tarvita radikaaleja mullistuksia, lähtemistä Tiibetiin mietiskelemään, ryhtymistä vegaaniksi tai elämäntapojen täydellistä downshiftaamista – aluksi voi vaikka kokeilla firman bileitä selvinpäin. Haastavaa, mutta myös yllättävän hauskaa.

Jyrkkä EI lämpökerrastojen mollaamiselle mainonnassa!

2010-11-29T09:58:00.007+02:00

Kuulkaapas nyt Sonera ja muut mainostajat, jotka vuodesta toiseen ylläpidätte vanhanaikaista vastakkainasettelua kovien ja pehmeiden pakettien välillä. Lopettakaa se turhanpäiväinen lämpökerrastojen mollaaminen mainoksissa, olipa se sitten "ironista" tai ei!

Voin näet kertoa, että lämpökerrasto on mitä ihastuttavin tapa osoittaa välittämistä ja rakkautta lähimmäiselleen. Erityisesti, mikäli lähimmäinen asuu vanhassa omakotitalossa, jossa on talvisaikaan hiukan viileää, tai harrastaa extreme-urheilua, laskettelua, retkeilyä, lumen kolaamista tai ihan vaikka pulkkamäessä käymistä. Kerrasto on siis suorastaan loistolahja 2000-luvun miehelle. Tabletille samaisen 2000-luvun miehen saattaa olla vaikea löytää järkikäyttöä, hän kun sattumoisin joutuu joka tapauksessa elämään niinsanotusti 24/7 ylitsepursuavan, kenties jopa liiallisen teknologisen kilpavarustelun ja viestinnän näkymättömien kahleiden keskellä.

Soneran mainoksessa pakettia uteliaasti helistelevä mallinuorukainen edustaakin harhakuvaa urbaanista uroskohderyhmästä, joka pitää mainostajien mielestä oletettavasti sisällään kaikki yli 4-vuotiaat miespuoliset henkilöt, joiden mielestä pehmeä paketti ei ole cool. Tosimies ottaa kuitenkin hikoilua siirtävät sporttikalsarit vastaan avosylin ja leveästi hymyillen, puhumattakaan käsintehdyistä villasukista, joiden valmistus on nykyisin todellista katoavaa kansanperinnettä.

Omalla toivomuslistallani on perinteisesti muutama lämmin ja pehmoinen paketti. Kovaa osastoa edustakoon kirja ja suklaalevy. Ylimääräiselle elektroniikkaromulle ja digitaalikrääsälle taas sanon nou tänks. Mutta ehkä on vain niin, että tarvitaan hiukan kilometrejä henkilökohtaiseen matkamittariin, ennen kuin tällaista kehtaa julkisesti myöntää.

Kuka on Suomen kapteeni Haddock?

2010-11-16T14:23:00.005+02:00

Q-teatteri tuo lavalle vanhan kunnon Corto Maltesen. Ja kukapa onkaan osuvampi valinta pääosaan kuin Tommi Korpela. Tummanpuhuva Korpelahan itse asiassa on Suomen Corto Maltese, tuo tupakoiva maltalainen vailla laivaa! Ei muuta kuin onnittelut hyvästä roolituksesta.

Aina sarjakuvan sovittaminen näyttämölle ei käy yhtä helposti. Jos lähdetään miettimään eurooppalaisten klassikkosarjisten dramatisointia, niin kuka suomalaisista näyttelijöistä olisi esimerkiksi sopivin Tintin rooliin? Spontaanisti ensimmäisenä mieleen tulee Antti Tuisku, joka ei kuitenkaan ole näyttelijä. Toisena vaihtoehtona on Jasper Pääkkönen, joka on aivan hyväkin näyttelijä, mutta jostain syystä hänkään ei aivan vakuuta tinttiydellään. Sen sijaan töyhtöpään uskollisen kumppanin rooliin on helppo bongata uskottava hahmo. Kapteeni Haddock on tietenkin Vesa-Matti Loiri.

Uskottava Asterix olisi tietenkin Mika Nuojua, kun taas hänen taikajuomapataan pudonneen kaverinsa roolista kamppailisivat tasavahvasti Mikko Kivinen ja Tuomas Uusitalo. Ja Lucky Lukena näkisin itseoikeutetusti Martti Suosalon, sätkä hampaissaan tietysti. Jatketaan listaa ensi kerralla...

Rokkarilla kaikki on suurempaa, myös läppäri!

2010-11-12T10:26:00.006+02:00

Parahiksi isänpäivän alla muisti Suomen paras miestenlehti Me Naiset (tämä ei ollut sarkasmia, olen tosissani!) kaikkia isien läheisiä oivilla tyylivinkeillä.

Kovasti tyylikäs oli mm. Bonon henkeen viritelty lahjalista, jossa krapulalasien ja raappahousujen ohessa esiteltiin myös rokki-isille käypä läppärilaukku. Eikä mikä tahansa läppärilaukku, vaan aitoa nahkaa oleva kuljetin, joka lehden toimituksen mukaan sopii 156-tuumaisen tietokoneen kanniskeluun. Herran pieksut, niillä on suuressa maailmassa kaikki suurempaa! Eikä ihan vähän!

No, jokainen joka on nähnyt U2:n lavashown screeneineen, tajuaa ettei Bono-mies luonnollisesti tyydy kovin vaatimattomaan näyttöön läppärissäkään. Laajakuvaa sen olla pitää, niinkin avarakatseisella isällä!

Sähköpostin tehokkuus ja kasvokkain puhumisen autuus

2010-11-11T11:29:00.004+02:00

Sain päähäni kirjoittaa aiheesta, joka herätti ajatuksia päässäni. Parin sekunnin viiveellä samainen pääni tajusi, että aihe on kutakuinkin sama, josta kollegani Juuso Enalakin jokin aika sitten omassa blogissaan kirjoitti. Kuten useimmiten, nytkään saman aiheen toistaminen ei mielestäni vähennä kirjoituksen arvoa, vaan todistaa, että puhutaan tärkeästä asiasta. Eli siis ihmiskontaktin tärkeydestä.

Kirjoitan työkseni paljon kaikenlaista. Tv-mainosten käsikirjoituksia, esittelytekstejä paperille ja verkkoon, markkinointisuunnitelmia, lehdistötiedotteita ja lehtijuttuja. Kirjoitan myös työajan ulkopuolella. Olen kirjoittanut runoja, pakinoita, kolumneja, novelleja, sarjakuvia, biisin sanoituksia, huumoriartikkeleita Pahkasikaan sekä yhden romaanin. Sekä läjäpäin tajunnanvirtaa mustakantisiin Moleskine-muistikirjoihin.

Oikeastaan voisi sanoa, että minulle kirjoittaminen on paitsi ajatusten ilmaisemisen, myös itse ajattelemisen väline. Niinpä voisi kuvitella, että sähköpostitse tapahtuva kirjeenvaihto olisi meikäläiselle pistämättömän luonteva tapa vaihtaa aatoksia. Joskus siitä onkin kieltämättä apua, mutta viime aikoina olen alkanut arvostaa yhä enemmän puhumista. Ja jos saa valita, niin vieläpä kasvotusten puhumista. Se on kaiken kommunikaation äiti.

Kirjoittavaan työhoni kuuluu monia hauskoja osa-alueita. Niistä on taas viime aikoina tullut harjoitettua lehtijuttujen tekoa. Se on miellyttävää ja mielenkiintoista vastapainoa kampanjasuunnittelulle, joka on ehdottomasti ja korostuneesti tiimityötä. Kirjoittavan toimittajan työ, joka tässä tapauksessa koskee enimmälti asiakas- ja sidosryhmäviestintää, on soololaji. Jo senkin takia se tuo mukavaa vaihtelua suunnittelijan toimenkuvaan.

Olen esimerkiksi viimeisen viikon aikana haastatellut eri lehtiä varten oululaista ihotautilääkäriä, Väestöliiton seksuaaliterapeuttia sekä elokuva- ja teatterimaailmassa kunnostautunutta nuorta naisnäyttelijää. Haastattelut olen tehnyt puhelimitse, mikä on valitettavaa, sillä kaikkein mieluiten olisin istunut näiden viehättävien ja älykkäiden naisten kanssa jonkun tunnelmallisen kahvilan pöydässä rauhallisesti rupatellen. Aikataulu- ja budjettisyistä (äh, miten typerää!) olemme kuitenkin joutuneet turvautumaan puhelimeen. Onneksi, siinä mielessä, että sekin on parempi kuin sähköpostitse tehtävä haastattelu. Miten sähköpostissa kuulee haastateltavan äänensävyt? Miten sähköpostitse huomaa ne pienet tauot, jolloin haastateltava joutuu pohtimaan vastaustaan? Miten sähkömies keventää tunnelmaa, kun haastateltava sekoaa sanoissaan tai menee kipsiin? Miten sähköllä reagoidaan annettuun vastaukseen? Ei mitenkään, ja siksi haastattelut pitäisi aina tehdä puhumalla. Mieluiten kasvokkain, mutta paremman puutteessa Skype tai puhelinkin kelpaa.

Samaa toivoisin yhä enemmän myös päivittäiseen kanssakäymiseen työtovereiden, ystävien ja jopa perheenjäsenten kesken. On helppo laittaa meili tai näpäyttää tekstari, mutta se on kuitenkin vain bittien virtaa ilman äänen lämmintä tunnetta.

Ihmiset, puhukaa toisillenne!

Mainoslause perjantaille

2010-11-05T08:48:00.001+02:00

Eilen paikallista radioita kuunnellessani kuulin ehkäpä viikon palveluhenkisimmän mainoslauseen. Vai mitä mieltä olette yrityksestä, jonka tarjontaan kuuluu "palvelualtis asiakaspalvelu"!

Syrjivät horoskooppimerkit kiellettävä!

2010-11-04T09:54:00.004+02:00

Sukupuolisen ja kaikenlaisen muunkin ikävän syrjimisen kitkemistä on viime aikoina harjoitettu ihailtavassa määrin kaikilla aloilla ja alueilla. Naisia ei saa syrjiä pörssiyhtiöiden hallituspaikkojen määrällä, miehiä ei saa syrjiä keskiarvoa lyhyemmällä eliniän odotuksella eikä homoja tietenkään saa syrjiä lonkero-, drinkero- tai pimperomainonnassa saatika evankelisluterilaisessa kirkossa. Hyvä niin.

Korrektius on onneksi saatu läpi lähes kaikessa mukaanlukien kielenkäyttö. Niinpä esimerkiksi miestyövuosista (nyk. henkilötyövuosi), Suomi-neidosta (nyk. Suomi-nuorhenkilö), ylämummosta (yläseniori) tai muista aiemmin yleisesti piilovihamielisyyttä uhkuvista termeistä ole enää haittaa tasa-arvoiselle elämälle.

Nyt onkin syytä ottaa esiin yksi viimeisistä syrjinnän linnakkeista, nimittäin horoskooppimerkit! Kuten kaikki avarakatsantoiset ja tasa-arvokkaat lukijat ovatkin huomanneet, ei vesimies voi missään tapauksessa enää 2010-luvulla olla horoskoopissa. Se on korvattava vesihenkilöllä. Toisaalta, koska ihmiset eivät kaikkialla maailmassa ole suinkaan tasa-arvoisia puhtaan juomaveden suhteen, olisi vieläkin korrektimpaa puhua vaikkapa sameanestehenkilöstä. Sama muutos koskee toki myös jousihenkilöä, jonka kohdalla olisi myös syytä puuttua selvään sodan lietsontaan ja kätkettyyn väkivallan uhkaan.

Sukupuolista syrjintää symboloi selkeästi myöskin härkä. Niinkin törkeästi maskuliininen merkki on erittäin epätasa-arvoinen, pahaa mieltä aiheuttava ja suorastaan syrjivä kaikkia härän merkeissä syntyneitä naispuolishenkilöitä kohtaan. Niinpä poliittisesti korrekti horoskooppimerkki olisikin nauta, joka ei ota kantaa siihen, onko kyseessä uros- vai naaraspuolinen otus. Tässä kohden on toki myös otettava huomioon vegaanit, joille nauta saattaa tuoda mieleen ikäviä liha-assosiaatioita. Näinollen turvallisempi vaihtoehto härälle voisi horoskoopissa olla tofu.

Myöskään neitsyt ei voi enää korrektilla 2000-luvulla olla tähtikartalla, koska se sisältää vahvasti syrjivän elementin henkilön sukupuoliseen kokemattomuuteen liittyen. Tämän vuoksi se tulisi pikimmiten korvata jollakin neutraalilla nimikkeellä, joka jättää jokaiselle vapauden tulkita tai jättää tulkitsematta seksuaalisen kanssakäymisen tai sen puutteen kuten haluaa tai ei halua. Ehdotuksia ovat mm. varovaisuushenkilö, kestoimpiö tai streittarinynny.

Lohjan malli käyttöön: kielletään suomalaisuus

2010-11-03T11:49:00.007+02:00

Lohjan kaupunki on kunnostautunut suuressa rasismikeskustelussa vetämällä pois allaolevan logo- ja sloganehdotuksen. Turun Sanomat kertoo, että Lohjalla velloneessa keskustelussa lauseen on pelätty saattavan koko kaupungin naurunalaiseksi. "Suomalaisten onneksi" -lausetta on myös pidetty syrjivänä ja rasistisena.

Mielestäni viimeistään nyt olisi syytä korrektiuden nimissä poistaa Veikkauksen "Suomalainen voittaa aina" ja Kari Tapion "Olen suomalainen" lopullisesti mainonnasta, internetistä sekä karaokelaitteista. Lisäksi tulisi lakkauttaa ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomalainen kirjakauppa, Suomalainen Tiedeakatemia sekä tietenkin Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu. Syrjivinä ja rasistisina ne uhkaavat tehdä naurunalaiseksi koko maamme.

Lisää ehdotuksia otetaan vastaan täällä Suomen Turussa.

Facebook on somen Onnela

2010-11-01T10:01:00.004+02:00

Saan toisinaan osakseni äimistelyä maailman suosituimpaan verkkopalveluun liittyen. "Mitä, eikö jätkis tosiaankaan ole Facebookissa?" Kuten vannoutuneimmat lukijat muistavat, en ole.

Se onkin kieltämättä hieman hämmentävä seikka. Ainakin muiden mielestä. Olenhan nyt kuitenkin sentään tällainen tyypillinen tennareita ja iPhonea käyttävä, päivät pitkät Macin ääressä skolioosiaan pahentava, keski-ikäistyvä mediaheppu. Mites tää nyt on mahdollista? Eikös sitä ollenkaan ymmärretä somen päälle?

Juu. Ja ei. Minusta some ei tarkoita samaa kuin Facebook. Aivan kuten Kiss FM ei ole yhtä kuin kaupalliset radiokanavat. On kyse valinnoista. Jotkut haluavat heittää aivot narikkaan, toiset taas keksiä niille hyötykäyttöä.

Havainnollistan asian rautalankavertauksen kautta. Se, etten käy Onnelassa, ei tarkoita ettenkö poikkeaisi mielellään vaikkapa Koulussa tai Coronassa. Tai se, etten altista aivojani Nelosen tai Subin ohjelmistolle, ei tarkoita, ettenkö arvostaisi Yle Teeman täräyttävää tarjontaa. Capiche?

Eli vaikka en olekaan siellä laikkailemassa teidän muiden keski-ikäistyvien tennarityyppien statuksia, olen kuitenkin someron miehiä, silleen valikoivasti. Minut löytää LinkedInistä, toisinaan jopa twitteristä tai YouTubesta sekä tietenkin täältä blogista. Yleensä kuitenkin parhaiten tuolta IRL:n puolelta.

Varoitus korkeammalta taholta: tyhjennä inboxisi ajoissa

2010-10-29T11:07:00.005+03:00

Hyvät lukijat. Mieleni kuohuu. En tiedä mitä ajatella tästä!

Olin nimittäin aivan kaikessa rauhassa kesken normaalin työpäivän tyhjentämässä viestejä sähköpostilaatikostani, kun yht'äkkiä havahduin järkyttyneenä huomaamaan asiakaskansioissani olevien viestien lukumäärän. Se ei voi olla sattumaa!!

En ole taikauskoinen, mutta silti tämä panee miettimään!

Eikä siinä vielä kaikki! Nimittäin!! Ette voi mitenkään aavistaa, mitä kappaletta olin kuuntelemassa juuri samalla hetkellä!!!

Huh!!!! Todella pelottavaa!!! Tämä on varmasti merkki jostain!!!!!!!

Kenties se on varoitus korkeammalta taholta! Tahi rangaistus siitä, että käytän liikaa huutomerkkejä!!!